Ne kundit olivat tottuneet työskentelemään miesporukassa. Kymmenkunta niitä oli ja miehisiä miehiä kaikki. Niillä oli omat systeemit tehdä juttuja, siisteys ei ollut niiden valtti ja kahvipannuakin pestiin vain joskus ja jouluna.

Sinne minut sitten palkattiin, ukkojen sihteeriksi. Itselläni oli ikää hädin tuskin 25 ja täytyy sanoa, että kyllä se oli kova paikka astella aamulla kahvihuoneeseen esittäytymään. Katsoivat jännästi, kuka mitenkin. Yksi mittaili katseellaan rintojen kuppikokoa, toinen takamuksen tiukkuutta. Jonkun ilmeestä näki, ettei napannut mitenkään, mutta joku hymyili sentään jonkinmoista tervetulohymyä.

Otin haasteen vastaan. Päätin, että jos naama menee äijien jutuista punaiseksi, niin sitten menee. Päätin myös, että katsoa saa muttei koskea. Päätin näyttää, että nainen pärjää porukassa siinä missä mieskin ja että lentää ne jutut tyttöjenkin suusta.
Yhtenä päivänä olin varma siitä, että ukoilla oli käynnissä vedonlyönti siitä miten kauan kestän. Sorry vaan, mutta minä olin päättänyt kestää!

Meni kuukausi, toinen ja pian jo vuosi. Vähitellen minua jo pyydettiin mukaan lounaspizzalle ja pian sain kutsun perjantaikaljallekin. Oli mahtavaa päästä mukaan porukkaan, sillä - tänään sen arvon ymmärrän - miesporukassa työskentely on sittenkin monin verroin reilumpaa kuin naisporukassa sorvin vääntäminen.

Pikkujouluissa sain "arvonimistä" mahtavimman, kun pojat olivat yhteisesti ostaneet minulle lahjaksi nyrkkeilyhanskat ja säkin ja sen ojentaessaan he totesivat: "Kyllä sä oot sentää hyvä jätkä!"

Jekateriina

Kirjoitus palkittiin Yrittäjälinjan lukijakilpailussa toiseksi parhaana kirjoituksena. Kilpailun teemana oli kirjoittaa työhön liittyvistä positiivisista asioista, opeista, työvoitoista ja onnistumisista.