Tamperelainen kalakauppias Valtteri Nygren kertoi helmikuussa Aamulehdessä, että heidän maineikas perheyrityksensä aloittaa hake-nimisen kalan tuonnin suoraan Afrikasta. Hakea saa jo nyt, mutta välissä on Nygrenin mukaan liikaa mutkia: kala kulkee monen maan ja välikäden kautta ennen Nygrenin varastoa. Yhtiö lyhentää välitysketjua karsiakseen kustannuksia. Alansa pitkän linjan ammattilaisena Nygren tuntee kalakaupan koukerot, joten arvio epäilemättä pitää paikkansa, syystä tai toisesta. Mutta välitysketjun pituus ei sinänsä ole kustannuksia nostava tekijä - mieluumminkin päinvastoin, kun asiaa tarkastellaan laajemmin.

Äkkiseltään voi tuntua, että monipolvinen välitysketju kasvattaa väistämättä kustannuksia. Markkinataloudessa jokainen ketjun osa ottaa oman voittonsa, joten pidentyvässä ketjussa välilliset kustannukset voivat vain kumuloitua? Tähän uskomukseen törmää toistuvasti vaikkapa kehitysmaa-aktiivien ajattelussa. Heidän mukaansa kehitysmaiden maataloustuottajien köyhyys on seurausta pitkiin välitysketjuihin uppoavista voitoista. Joissakin tapauksissa väitteissä on perää. Jos kilpailu toimii huonosti ja suurmonopolit hallitsevat markkinoita, välittäjien katteet voivat olla kohtuuttomat. Ja voihan ketju olla heikosti organisoitu, vaikka kukaan ei juhlisi katteilla. Jotain tällaista lienee Nygrenin murheen takana.

Mutta välitysketjun lyhentäminen tai sen omistuksen keskittäminen tuottajille ei sinänsä leikkaa kustannuksia tai kohenna tuottajien ansioita. Tietysti tuottajat voivat hoitaa tuotteidensa välityksenkin - näinhän tapahtuu osuuskuntamuotoisissa yhtiöissä, joita toimii ympäri maailmaa, myös Suomessa. Osuuskunta ei kuitenkaan hyödytä enempää omistajiaan kuin kuluttajia sen kummemmalla automatiikalla kuin muut omistusmuodot. Jos osuuskunta hoitaa urakkansa tehottomasti eli korkein kustannuksin, nakertaa se katteita ja pitää yllä korkeita kuluttajahintoja. Jos yksityinen välittäjä on kustannustehokkaampi, voi se maksaa paremmat tuottajahinnat. Tähän ovat lukemattomat osuuskunnat kaatuneet: matematiikka peittoaa lopulta me-hengen.

Lyhyen välitysketjun autuuden voi tarkastaa vaikka maatilojen pienmyymälöissä. Niissä on tunnelmallista asioida, mutta hintataso ei kokemukseni mukaan ole matalampi kuin perusmarketeissa; usein se on korkeampi. Ihmekö tuo - vaatiihan tuotteiden välitys isoja investointeja myynti- ja varastotilaan sekä laitteistoon. Rahaa palaa myyjän palkkaan, tilojen siivoamiseen, sähköön, markkinointiin… Tilamyymälöiden asiakasvolyymit ovat jo syrjäisen sijaintinsa vuoksi alhaiset, joten suhteelliset kustannukset karkaavat ällistyttävän helposti.

Kuljetuksissa tilamyymälä säästää, mutta kustannus ei katoa, vaan siirtyy asiakkaalle. Bensan ohella palaa holtittomasti aikaa, jos kaupunkilainen noukkii pari kertaa viikossa ruokalastinsa sieltä täältä maakunnasta. Ja millainen kustannuspaine kohdistuu tieverkkoon, jos kaikki hoitavat ostoksensa yhtä järjettömästi. Jos taas kuluttajat hakevat lastinsa vaikkapa kerran kuussa, tarvitsevat he aivan toisen mittaluokan säilytystilat kuin nykyiset asunnot tarjoavat.

Tuotanto- ja välitysketjujen tehokkuus perustuu erikoistumiseen ja työn sarjoittamiseen. Näin on työn ja tuotannon kehitys aina edennyt. Se tuo ketjuun lisää osia, mutta leikkaa kustannuksia – jos vain osat toimivat, eivätkä ne ole monopolien hallussa. Tästä syystä niin elintarvikkeiden kuin muidenkin hyödykkeiden levitys on verkottunutta. Tuskinpa Nygrenitkään ostavat oman lentokoneen tai rahtilaivan, vaan jättävät kalan kuljetuksen alan yrityksille. Samasta syystä me tarvitsemme Nygreniä: kuluttajan on joka suhteessa mielekkäämpää ostaa kalapalansa kauppahallista kuin hakea se suoraan tuottajalta – olkoon tämä naapurikunnassa tai Afrikassa.

Heikki Ikonen