Veikkausjohtaja Risto Niemisen työryhmä on laatinut ministeri Stefan Wallinille ehdotuksensa. Sen mukaan tarvittaviin muutosprojekteihin menisi 4-6 vuotta, joten nopeita muutoksia ei ole luvassa.

Yleisurheilun Ateenan MM-kisojen jälkeen 1997 kirjoitin urheilumme tilasta pitkähkön artikkelin, joka sisälsi ilmeisesti asiaa, koska Helsingin Sanomat julkaisi sen urheilusivuillaan 1.9.1997 ja Armas Valste Seuran Sanomat vuoden 1998 alussa.

Koska samat syyt huippu-urheilumme alennustilaan ovat edelleen olemassa, lienee syytä kerrata 13 vuotta sitten esittämäni näkemykset syistä ja parannusehdotuksista.

Veikkausjohtaja Risto Niemisen työryhmä on laatinut ministeri Stefan Wallinille ehdotuksensa. Sen mukaan tarvittaviin muutosprojekteihin menisi 4-6 vuotta, joten nopeita muutoksia ei ole luvassa.

Yleisurheilun Ateenan MM-kisojen jälkeen 1997 kirjoitin urheilumme tilasta pitkähkön artikkelin, joka sisälsi ilmeisesti asiaa, koska Helsingin Sanomat julkaisi sen urheilusivuillaan 1.9.1997 ja Armas Valste Seuran Sanomat vuoden 1998 alussa.

Koska samat syyt huippu-urheilumme alennustilaan ovat edelleen olemassa, lienee syytä kerrata 13 vuotta sitten esittämäni näkemykset syistä ja parannusehdotuksista.

Perussyitä on mielestäni kolme:
1. Nuorison vieraantuminen perinteisistä lajeista ja etsiytyminen kevyempien lajien pariin, sikäli kuin etsiytyvät lainkaan.
2. Lajivalikoima on paisunut liian laajaksi.
3. Taloudelliset resurssit ovat liian vähäiset ja hajautuvat liian monelle lajiryhmälle.

Yhteiskunnan tuen muulle kuin huippu-urheilulle pitäisi rajoittua mahdollisuuksien antamiseen eli suorituspaikkojen rakentamiseen ja ylläpitoon. Varsinaiset lajiharrastuksen kustannukset jäisivät kunkin omalle kontolle. Tässä yhteydessä on syytä huomauttaa, että nuorten, nuorimpien, urheileminen on tehty vähän liian kalliiksi ja vaatii nykyisin lisenssejä yms. Tällä saralla voisi etsiä halvempia ja helpompia ratkaisuja esim. koululaisliikuntaa kehittämällä koulujen välisin sarjoin ja otteluin.

Lajivalikoiman karsiminen

Nykyisin vaikuttaa ihan siltä, että miltei keksimällä keksitään uusia lajeja ja heti kun on saatu seura pystyyn ja muutamat kisat aikaisiksi, aletaan hakea yhteiskunnan tukea.

Monet uudet lajit ovat sinänsä hauskoja, osa vaatii hyvää kuntoakin ja ne vetävät nuoria puoleensa. Tästä on valitettavana seurauksena se, että moni kilpaurheiluun myönteisesti suhtautuva lahjakas nuori ”menee hukkaan” perinteisiä olympia- tai suomalaislajeja ajatellen.

SLU:n jäsenjärjestöihin kuuluvat muun muassa näiden harrastajat: allergia ja astma, baseball, biljardi, bridge, casting, darts, kyykkä, petanque, koiravaljakot ... kas kun ei eukonkantokin tai mutapotkupallo. World Games kisojen ohjelmaan kuuluvat mm. kehonrakennus ja perhonheitto.

Nämähän ovat kaikki hauskoja harrastuksia, osin seurapelien ja leikkien tapaisia, mutta tarvitseeko niitä pitää urheiluna, vaikka niissä kilpaillaankin?

Taloudelliset ja osin järjestelmällisetkin voimavarat olisi nyt keskitettävä olympia- ja MM-lajeihin ja niissä perinteisiin suomalaislajeihin. Päällimmäisinä ainakin yleisurheilu ja hiihto. Niin suosittuja kuin palloilulajit ovatkin niin pallo on pyöreä eikä nopeatempoinen joukkuepeli istu oikein härmäläisille. Ei tarvitse kuin verrata etelämaalaista jalkapalloa suomalaiseen. No, en minä sitä vastusta, onhan se hieno peli, mutta menestystä on useimmissa palloilulajeissa turha odottaa. Lentopallo on vähän eri asia, siinä pelataan verkon eri puolilla eikä olla sellaisessa kontaktissa vastapuolen pelaajiin kuin muissa lajeissa.
Mitä uusiin lajeihin tulee, niin ennen kuin niille myönnettäisiin tukea, tulee vallita periaate: ensin vahvat näytöt, sitten vasta yhteiskunnan tukea. Talkooperiaatteellakin selviää aluksi.

Kykyjen järjestelmällinen etsiminen

Kilpaurheilua ajatellen yksikään lahjakas nuori ei saisi mennä hukkaan. Ratkaisevassa asemassa on tässä koululiikunta urheiluseurojen työtä väheksymättä. Liikunnanopettajien koulutukseen tulisi kuulua lajivalmennuksen perusteet sekä kykyjen löytäminen ja innostaminen. Heidän toimenkuvaansa olisi sisällytettävä nämä asiat ja lisäksi heidät olisi saatava mukaan paikallisten urheiluseurojen työhön – vaikka maksamalla palkkaluokka tai pari lisää.

Koulujen ja urheiluseurojen olisi toimittava mahdollisuuksien mukaan yhteistyössä. Liikuntatuntien vähäisyyden takia urheilua voisi harjoittaa koulun kerhoissa, joiden toimintaan myös seurat voisivat osallistua.

Kykyjen ohjaaminen valmennukseen

Havaitut lahjakkuudet olisi saatava motivoiduiksi ajatukselle huippu-urheilusta ammattina ja heidät ohjattava pätevään valmennukseen. Koululaisten kohdalla tämä merkitsee urheilulukioiden huomattavaa määrällistä lisäämistä ja myös yläasteiden ja ammattikoulujen urheilupainotteisuuden korostamista.

Kun kerran Ruotsissakin on paljon urheilulukioita, Itävallassa jopa mäenlaskuun ja alppihiihtoon erikoistuneita, niin miksei meilläkin? Edes muutamia lisää.

Jatko-opintoja ja urheilijoiden aktiivikauden jälkeistä elämää ajatellen heidän urheilemisensa ja opiskelunsa olisi lomitettava urheilun ehdoilla mutta samalla päämääränä ammattitutkinto aikanaan. Eihän se ole eräille huipuille nykyisinkään mahdotonta, hyvin järjestettynä se avaisi uran urheilijana ja tulevana ammatti-ihmisenä entistä useammille. Yliopisto- ja korkeakoulumaailmaan olisi luotava Yhdysvaltojen mallia mukaileva stipendijärjestelmä.

Eurooppalaisten mallien mukaan eräiden lajien urheilijat voisivat olla valtion tai yritysten palveluksessa saaden ainakin pääosan ansioistaan työpalkkana. Eikö Rajavartiolaitos voisi pitää riveissään ampumahiihtäjiä? Armeija ampujia?

Veikkausvoittovarojen jakoperusteet

Urheilun saamat veikkausvarat ovat onneksi viime aikoina hiukan lisääntyneet, mutta sanottakoon mitä tahansa, niin kulttuurin osuus on aivan liian suuri.

Ehdotukseni on, että urheilu saisi 40%, tiede 30%, taide 15% ja nuorisokasvatustyö samaten 15%. Mitähän tähän viimeiseen muuten oikein sisältyy eli mihin rahat menevät? Urheilun osuudesta Olympiakomitea ja SLU päättäisivät tarkemmin.

Tarvittavat laitokset

Edellä jo mainittiin urheilulukiot. Niiden osalta tarvitaan koulurakennuksia, halleja ja harjoituskenttiä jne. Ehkä akuutein tarve tällä hetkellä on kuitenkin täysimittaisen pikaluisteluhallin saaminen.

Urheilijan osuus

Monet suomalaiset edustusurheilijat näyttävät karttelevan kovia kansainvälisiä kilpailuja ja tyytyvät ottamaan mittaa toisistaan kotimaan kamaralla, tutuissa oloissa. Tähän saattaa kylläkin vaikuttaa myös kilpailu- ja leiritysmatkoihin varattujen määrärahojen niukkuus.

Huippu-urheilijoille olisi laadittava vuosittainen kansainvälisiin kilpailuihin sopeutettu ohjelma, niin että kauden mittaan kertyisi kokemuksia kovista koitoksista. Valintanäyttöjen tulisikin nykyistä enemmän perustua menestymiseen kovissa kisoissa annettujen näyttöjen perusteella eikä ratkaista valintoja kerrasta tai kahdesta poikki menetelmällä.

Päätavoite

Tavoitteeksi on asetettava suomalaisen urheilun palaaminen huippumaiden joukkoon ja mitalisaaliiden kasvattaminen. Jonkin verran kohennusta voisi ehkä jo saada aikaan Lontooseen mentäessä, mutta päätähtäimen nousun alkamiseksi tulisi olla vuosien 2014 ja 2016 olympialaisissa.

Pienen maan rajalliset resurssit on käytettävä oikein.

Paul Tiililä
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva sosiaali- ja tiedotuspäällikkö, olympiatason taiteilija* ja hyvin aktiivinen penkkiurheilija.

www.paultiilila.com

*Kutsuttuna osallistujana Pekingin olympialaisten virallisessa Olympic Fine Arts 2008 -taidenäyttelyssä, sen jälkeen valittu olympiataiteilijoiden yhdistyksen OFAA:n puheenjohtajaksi.

Nuorena ollut yleisurheilun II lk ja jalkapallon III lk erotuomarikortit ja yleisurheilussa piiritason pikajuoksija, 400 m ennätys 53,0 joskus 50-luvun alkupuolella.