Työmarkkinajärjestöjen sopimuksen tulpaksi on juuttunut kiista koulutusvapaista, jota työntekijäpuoli haluaa kolme palkallista päivää. Kumpaankaan järjestöön kuulumattoman silmiin ristiriita vaikuttaa lähinnä periaatekinaamiselta: jostain on tapeltava, koska se on etujärjestöjen tehtävä jäsentensä silmissä. No, ainakaan valtakunnan asiat eivät voi olla kovin surkeassa jamassa, jos keskeisen yhteiskunnallisen sopimuksen kynnys on tällainen lillukanvarsi.

Ällistyttäväksi kiistan tekee osapuolten jyrkästi erilainen suhtautuminen koulutukseen. Kukaan tuskin kiistää koulutuksen merkitystä työntekijöiden ja kansantalouden keskeisenä resurssina. Yritykset haluavat ammattitaitoista eli koulutettua väkeä, ja heille maksetaan parempaa palkkaa kuin kouluttamattomille kaikilla yhteiskunnan sektoreilla. Korkeatasoinen koulutus on kehittyvän yhteiskunnan ja talouden ehto.

Tamperelainen metalliyrittäjä Timo Vuohensilta ihmetteli Aamulehdessä kiistaa, koska hänen mielestään yrityksen etu on kouluttaa työntekijöitään. Mitään pakkoa ei tarvita. Ainoa järkevä selitys ristiriidalle onkin, että työnantajien silmissä lyhyet koulutukset eivät palvele heidän tarpeitaan eli kohenna työntekijän resursseja ja tuottavuutta. Koulutusvapaassa olisi siis paino yhdyssanan jälkimmäisessä osassa, vapaassa. Näin on teknologiateollisuuden puolelta kerrottukin.

Kuvittelisi silti useassa työssä jo teknologisen kehityksen vaativan taitojen säännöllistä päivitystä. Itse ainakin tuskailen ehtimiseen tietotekniikan jatkuvaa uudistumista. Siitä on sinänsä ollut minulle suurta ammatillista hyötyä, mutta uusien asioiden opiskelu kantapään kautta on turhauttavan työlästä. Asiantunteva pistekoulutus olisi tarpeen, mutta vapaan ammatinharjoittajan on sellaista liki mahdoton hankkia.

Onko työntekijöille tarjolla todellakin niin vähän tarkoituksenmukaista lyhytkestoista koulutusta, että työnantajien silmissä siihen uhrattu aika ja raha katoavat Kankkulan kaivoon? Järjestöjen kautta koulutuksen hankkiminen on helppoa. Koulutusmarkkinat ovat tänä päivänä niin mittavat, että tehokkaasti räätälöityjä kursseja eri ammattikuntien tarpeisiin pitäisi järjen mukaan löytyä, jos siihen vähänkään panostetaan. Toisaalta, jos yritykset eivät saa vaikuttaa koulutuksen sisältöön, on järjestelmän hyöty yrityksille vähintään kyseenalainen.

Heikki Ikonen