Vastikään kuolleita on rumaa haukkua, mutta en malta olla nostamatta esiin Venezuelan Hugo Chávezia hänen talouspolitiikkansa vuoksi. Se kuvaa hyvin, kuinka virheelliset taloudelliset analyysit ja yhteiskunnalliset toimet johtavat ihan muuhun kuin on tarkoitus.

Vastikään kuolleita on rumaa haukkua, mutta en malta olla nostamatta esiin Venezuelan Hugo Chávezia hänen talouspolitiikkansa vuoksi. Se kuvaa hyvin, kuinka virheelliset taloudelliset analyysit ja yhteiskunnalliset toimet johtavat ihan muuhun kuin on tarkoitus.

Chávezin sosialistisiin ihanteisiin kuului voimakas hintasääntely, joka kohdistui lukuisiin perushyödykkeisiin. Tuottajien oli myös pakko myydä tuotteitaan valtiolle sen määräämään alennushintaan. Järjestelmällä Chávez halusi turvata vähävaraisten kulutuskyvyn, jonka hänen mielestään spekulaattorit ja ahneet kapitalistit tuhosivat tolkuttoman korkealla hinnoittelulla eli ylettömillä katteilla. Tietysti joissain oloissa – kuten monopolien hallitessa taloutta – tämä voi pitääkin paikkaansa, mutta Chávezin kohdalla kyse oli tosiasioiden tulkitsemisesta omien ideologisten silmälasien läpi, mikä yhdistyi heikkoon taloudelliseen ymmärrykseen ja liian suureen valtaan. Chávezin ei tarvinnut kuunnella ketään.

Hintakatot ja pakkomyynnit tekivät monista yrityksistä ja sektoreista kannattamattomia, mikä romutti tuotannon ja investoinnit. Se johti jatkuvaan pulaan muun muassa ruuasta ja energiasta – vaikka Venezuelalla on mittavat öljy- ja vesivarat sekä vahva maatalousperinne. Oman tuotannon rämettyessä Venezuelasta tuli aina riippuvaisempi tuonnista.

Chávezin vastaus itse aiheutettuihin talouden ongelmiin oli rahan painaminen. Sitä kautta maksettiin valtion ylisuuret menot. Se johti hillittömään, yli 20 prosentin inflaatioon, vaikka talouskasvu oli Chávezin kaudella todella vaisua verrattuna useimpiin Latinalaisen Amerikan maihin luonnonvaroista huolimatta. Sosialististen maiden tapaan valuutan virallinen kurssi oli määritelty liian korkeaksi, minkä vuoksi valuutan vaihtoa oli säänneltävä tiukasti. Valuutan todellinen hinta selvisi mustassa pörssissä, jossa bolivarin sai reilusti virallista kurssia halvemmalla, jopa neljäsosalla siitä. Ulkomaisen valuutan omistaminen oli ainoa varma tapa turvata erilaisten hyödykkeiden huolto.

Sääntelytalouden perusvika on, ettei se yleensä ratkaise ongelmaa, jota varten se on luotu. Hintasääntely ei kohenna elintasoa, koska se ei vaikuta hintojen todelliseen syyhyn eli tuotantokustannuksiin. Tuotantokustannukset pudottaa vain tuotantomenetelmien kehitys. Ilman sitä hintasääntely johtaa vain tuotannon supistumiseen, koska hyödykkeistä saatu hinta ei kata välttämättä edes kustannuksia.

Jos tuottajille ja välittäjille ei jää voittoa, eivät ne voi kehittää toimintaansa ja hankkia parempaa teknologiaa, tai edes pysyä olemassa. Seurauksena on hyödykepula ja elintason lasku, jota vastaan politiikka oli alun perin suunnattu. Chávez ei koskaan tunnustanut omia virheitään, vaan vieritti syyn Venezuelan talousvaikeuksista vastustajiensa niskaan.

Heikki Ikonen