Jos mennään sukupolven verran taaksepäin ajassa eli siihen aikaan, kun me 30 – 35 vuotiaat aloitimme koulutaipaleen, harrastusmahdollisuuden olivat toisenlaiset. Olen kotoisin Oulaisista, jossa asuin 16 vuotta elämästäni. Läksin sieltä Ouluun, urheilulukioon, jonka myötä tykästyin Ouluun ja jäin asumaan tänne! Oulaisissa harrastusmahdollisuudet tuossa 1990 –luvun taitteessa olivat köykäisemmät kuin tänä päivänä puhumattakaan mahdollisuuksista esim. Oulussa. Lajivalikoima taisi olla yleisurheilu, jalkapallo, jääkiekko ja pesäpallo pienellä karkeistuksella.

Harrastaminen oli tuolloin halpaa!

Itse aloitin futiksen pelaamisen pihapeleinä 5-vuotiaana ja joukkueeseen liityin 9-vuotiaana. Tuolloin pelasin kaksi vuotta itseäni vanhempien kanssa samassa joukkueessa ja ikätovereistani suurin osa liittyi joukkueeseen vasta 1 – 3 vuotta myöhemmin. Harrastaminen ei maksanut juuri mitään seuran puolesta. Ensimmäisinä vuosina kustannuksia ei syntynyt ollenkaan, kun pelasimme vain 2 – 4 ystävyysottelua rakkaan naapurimme, Ylivieskan Pallon kanssa.

Vuonna 1992 – 1995 maksettiin lisenssit, jotka olivat hinnaltaan noin 150 mummonmarkkaa. Kausimaksua saattoi tulla päälle noin 100 mummonmarkkaa koko vuodesta. Pelireissuja käytiin bussilla noin 100 kilometrin päässä ja sitten omilla autoilla noita lähimpiä naapurikuntia. Kyydeistä vanhempamme eivät välttämättä saaneet bensarahoja, mutta joka tapauksessa aika pieniä olivat kustannukset siltä osin. Saimme kuitenkin harjoitella liikuntahallilla useamman kerran viikossa talvisaikaan ja sitten kesäisin ihan hyvällä nurmikentällä. Talkoita emme tehneet nimeksikään. Edustusjoukkueeseen myöhemmin liityttyäni talkoita taisi olla muutama tunti per kausi. Eli voisi sanoa melkein näin, että harrastaminen ei maksanut kuin varusteet ja vaivan.

Kehitys kehittyy – se maksaa!

Tänä päivänä tilanne on toisenlainen. Harrastaminen aloitetaan paljon nuorempana ja ainakin Oulussa yllättävän ‘totisesti’. Treeniolosuhteet ovat varsin mahtavat. Jos puhutaan futiksesta niin tekonurmikenttiä löytyy myös talviharjoitteluun. Sen syvemmin harrastusolosuhteita ja puitteita promottelematta ero on huikea.

Kyllä oululaisilla oli paremmat puitteet jo 20 – 25 vuotta sitten ja muistankin, että Ouluun muuttaessani 17 vuotta sitten ja erääseen joukkueeseen liityttyäni oli jopa ‘sokki’, kun kuukausimaksu oli 150 markkaa, kun moisella maksulla pelasi Oulaisissa koko kauden.

Kuka maksaa viulut lasten harrastamisesta?

Paremmat olosuhteet ja mahdollisuudet maksavat! Lasten harrastaminen aiheuttaa satojen, jopa tuhansien eurojen vuosikustannuksen. Kannustan harrastuksiin voimakkaasti, jos halu on lapsella itsellään! Mutta samalla näen asian myös niin, että lapset on vastuutettava siihen, ettei äiti ja iskä olekaan automaatiomaksajina (=suoraveloitus seuran tilille vaan).

Varainhankinta erilaisten talkoiden tai tuotemyynnin avulla ovat hyviä työkaluja vastuuttamisessa, kun lapset osallistetaan!

Ilmaiseksi ei saa mitään, joten kädet saveen!

Talkoiden avulla (kioskien pitäminen, inventaatiot, potunnosto (kyllä tällaisessakin on oltu), flyerien jako ym.) sekä varainhankinta tuotemyynnillä (wc-paperin, pesuaineiden, sukkien ym. myynti) ovat erinomaisia keinoja vastuuttaa ja osallistaa lapset mukaan. Kun rahan (harrastuksensa) eteen ‘joutuu’ tekemään töitä ja uhraamaan aikaansa, ymmärtää, ettei ilmaisia lounaita ole.

Uskon vahvasti siihen, että on viisasta kasvatuksellisessakin hengessä ottaa lapset mukaan varainhankinaan, jotta harrastaminen mahdollistuu verrattuna siihen, että vanhemmat maksavat lapsilleen ja kaiken saa näennäesti ilmaiseksi. Meidän vanhempien on helpompi käydä verkkopankista kuittaamassa maksut, mutta onko se sittenkin karhunpalvelus lapsille?

Lasten omat kädet saveen niin arvostus harrastuksen puitteita kohtaan paranee myös. Ehkäpä alkaa kiinnostaa etsiä pusikkoon hukkaan joutunut joukkueen pallo ja olla treeneissä paikalla, kun siitä on maksettu aikaa ja rahaa.

Minkä ikäisen voi ottaa mukaan ja vastuuttaa?

Kouluikäinen on hyvinkin kykenevä myymään vaikkapa vessapaperia lähipiiriin. Reippaimmat alle kouluikäisistä voivat osallistua myös, mutta tällöin yleensä vanhempien tukea tarvitaan enemmän. Kyllä itselle tuli ala-asteelta Kostepään Miilutie tutuksi, kun luokkaretkirahaa kerättiin ovelta ovelle myymällä MML:n vappukukkia ja yläasteella sitten wc-paperituotteita.

Pappa betalar inte! Älkäämme opettako lapsiamme kiittämättömiksi kultatarjottimelta syöjiksi.

Juha Ahola
Vauhtipyörä.fi