"Tätä voi vielä joskus tarvita". Tuttu lausahdus kaikille keräilijöille. Kun kaapeissa, varastoissa ja vinteissä alkaa olla tavaraa tyyliin vääntynyt polkupyörän vanne tai ruostunut pultti, josta kukaan ei enää muista mihin se on alun perin kuulunut, kannattaa jo vähän miettiä.

Joku on joskus lausahtanut, että jokaisen ihmisen tulisi muuttaa vähintään parin vuoden välein. Ei elinympäristön vaihdoksen hyvää tekevän vaikutuksen vuoksi, vaan siksi että tulisi tehtyä inventaario maallisesta omaisuudestaan säännöllisesti.

Tarvitsenko tätä todella?

Vaativa kysymys nostattaa hien pintaan. Ei se helppoa olekaan, luopua tavarasta nimittäin. Mutta kun vauhtiin pääsee, tunne on uskomattoman vapauttava. Tavarasta saa kyllä tiettyä turvallisuuden tuntua, mutta siitä saattaa tulla myös hallitsematon möykky mielen päälle. Tavaravuori, joka luhistaa omistajansa epämääräisen ahdistuksen alle.

Mitä ihminen oikeasti tarvitsee?

Taloustavaroita sopivasti, vaatteita riittävästi, tarpeelliset kodinkoneet, huonekaluja sen verran että eläminen sujuu. Jotakin ekstraa, jotta asunnosta tulisi koti. Siinäpä ulkoiset puitteet tyydyttävään elämään.

Mikä on turhaa?

Pienet kodinkoneet, joita käytetään maksimissaan kerran vuodessa. Se paita, joka ei ole päässyt vaatekaapista ulos kahteen vuoteen. Lahjaksi saatu ruma koriste-esine, joka on saatu tädiltä josta ei pidä ja joka ei ikinä käy edes kylässä. Lista on loputon.

Miten pääsee alkuun?

Vaatteista on hyvä aloittaa. Sitten astiat. Kaikki epäkuntoinen tai rikkinäinen tai rispaantunut. Pois vain! Huomioida pitää tietenkin oikea paikka oikealle jätteelle. Yhden riesa voi olla toisen aarre. Siitä vaan kirpparille säkkejä raahaamaan. Siitä tulee hyvä mieli, joskus jopa täydennystä talouskassaan.

Voiko heittää vahingossa pois jotakin, jota tarvitsee?

Ei voi. Kun on ilman tuotakin vempainta selvinnyt kuukausitolkulla kaipaamatta sitä, menetyksestä selviää aivan kivuitta. Yhtäkkiä huushollissa on kevyempi hengittää. Tietoisuus kellarikomeron siisteydestä ja sisällöstä huojentaa. Vuori on liikahtanut.

Katri Lampela