Kun kolmas lomautus vuoden aikana kolahtaa kohdalle, pistää se väkisinkin vähän miettimään toimenpiteen taustoja. Onko kyseessä todellakin niin sanottu "pakkorako", vai lomautetaanko vain lomautuksen vuoksi? Siksi, että tällaisessa taloudellisen ahdingon tilassa se on yleisesti ymmärrettävää ja hyväksyttävää.

Ovatko syntyneet säästöt todellakin niin merkittävät, että ne kattavat lomautuksen aikana kasaantuneiden töiden purkamiseen kuluvan ajan - mukaan lukien sen turhan sähellyksen, joka olisi ollut vältettävissä, kun työt olisi hoidettu ajallaan?

Uteliaana ihmisenä teetin jälleen omatoimisen pikagallupin tuttava- ja sukulaispiirissäni, ja karkeana yhteenvetona voisin luonnehtia tulosten olevan hivenen huolestuttavia. Kovin köykäisin perustein ja äkkipäätöksin lappuja tunnutaan nykyään jaeltavan.

En ollenkaan väitä, etteikö joukossa olisi varmasti voittopuolisesti sellaisia yrityksiä, joille lomautus todellakin on se ainoa vaihtoehto, ja joiden tapauksessa syntyvät säästöt ovat kokonaiskuvaan suhteutettuna merkittäviä. Mutta takuulla joukkoon mahtuu myös niitä, jotka ainakin jollain tapaa väärinkäyttävät tätä "ajan trendiä".

Laskin kerran mielessäni erään omalle kohdalleni osuneen lomautusjakson työnantajalleni synnyttämät säästöt, sekä ruuhkan purkuun kuluneen ajan kustannukset ylityötunteineen. Summa oli käytännössä plusmiinus nolla. Pohdin, oliko taustalla jokin juuri tiettyyn päivissä mitattavaan ajankohtaan kohdistunut kulupaine, joka oli saatava tavallaan siirrettyä tuonnemmaksi, vai mikä mahtoi olla homman nimi.

Käsi sydämelle, te yrittäjät, jotka olette joutuneet lomautuslappuja viime aikoina henkilöstöllenne ojentamaan… Onko ihan aikuisten oikeasti ollut kyseessä totaalisen välttämätön päätös, vai pikkuinen kutina siitä, että sillä ehkä vähän voisi säästää?

Sillä kyselen, kun ei ole kovin mukavaa saada näin loppuvuodesta lomautusilmoitus kouraan ja samalla tiedostaa, että tässä nyt elellään joulunalusaika ja pyhät pyhällä hengellä. Senttiäkään ei tilille tipahda enää ennen ensi vuotta. Että hyvät joulut vaan.

Liisa Leppänen