Siinä on kysymys, jota ei mielestäni kannata lapsille esittää. Korvaa se mieluummin kysymyksillä, miltä ruoka maistuu tai maittaako ruoka?
 
Mitä tarkoittaa hyvä ruoka? Se on ruoka, joka on kaikin puolin hyvää. Sekä terveellistä että maistuvaa, eikö vaan? Se maistuu ja tuntuu hyvältä. Se hoitaa koko kroppaa. Sitä se tarkoittaa aikuisen tiedostavan ihmisen mielestä.

Siinä on kysymys, jota ei mielestäni kannata lapsille esittää. Korvaa se mieluummin kysymyksillä, miltä ruoka maistuu tai maittaako ruoka?
 
Mitä tarkoittaa hyvä ruoka? Se on ruoka, joka on kaikin puolin hyvää. Sekä terveellistä että maistuvaa, eikö vaan? Se maistuu ja tuntuu hyvältä. Se hoitaa koko kroppaa. Sitä se tarkoittaa aikuisen tiedostavan ihmisen mielestä.

Ihan pienellä lapsella ei ole kykyä ymmärtää asiaa. Eikä hänellä ole tarvittavia tietoja, joilla voisi sitä edes arvioida. Hän liittää onko ruoka hyvää -kysymyksen makuun. Ja sen, minkä hän pienenä oppii, hän vanhempana taitaa.
 
Kymmenvuotias yökkää ruualle ja sanoo: ”Tämä on pahaa.” Hyvä on monille tenaville yhtä kuin McDonald’s. Ihan sama mitä ravitsemusterapeutti on asiasta mieltä.
 
Mistä muualta lapsemme voisivat oppia ajatuksensa ja tapansa kuin meiltä? Kuka muu on yhtä kiinnostunut kuin me siitä, mitä lapsemme ajattelevat ja tekevät – miten he voivat? Kuka muu voi vaikuttaa heihin yhtä paljon kuin me? Omalla esimerkillämme saamme aikaan parasta jälkeä.
 
Ehkä se meissä asuva pieni lapsi ajattelee samalla tavalla kuin tuo iältään nuori vanhempiensa mallia tietämättään lakkaamatta imevä pienokainen. Ehkä me ajattelemme, että hyvä maistuu hyvältä ja piste. Ainakin tällä kertaa, tähän hätään. Ehkä ajattelemme näin varsinkin silloin, kun olemme väsyneitä, kiireisiä tai muulla tavoin stressaantuneita. Silloin tuo pieni lapsemme saa meissä vallan. Kun pieni tekee ruokaa pienille, voi soppa olla aikamoinen.
 
Isovanhemmissakin asuu se pieni minä. Kun se saa vallan, mummo haluaa miellyttää ja ehkä jopa näyttää. Siinä eivät vanhempien mielipiteet ja toiveet ole välttämättä suuressa arvossa. Se mummon pieni minä, ihan niin kuin kaikki muutkin pikkuiset, tekee juuri niin kuin ei pitäisi, kun sille päälle sattuu ja vanhemman silmä välttää. Näin se saa pikkuiset ihailemaan ja ”rakastamaan” itseään. Hetkeksi, sillä pikkuisille ei riitä mikään – niinpä mummokin juoksee samaa kehää vuodesta toiseen.
 
Yksikään pieni ei ole paha. Hyväksymällä pienen minän itsessämme ja toisessa alamme ymmärtää sitä. Ymmärrystä seuraa kunnioitus, jolloin aito keskustelu on mahdollista. Se taas avaa kaikki ovet.
 
Kannattaa tutustua omiin ajatuksiin ja tapoihin. Pitää hyvä huoli itsestä.

Lenita Lehtonen
Kirjoittajan palveluihin ja kirjoituksiin voi tutustua osoitteessa www.lenitalehtonen.fi