Vaikka äitini on riikinruotsalainen, hän ei puhunut minulle ja sisarelleni ruotsia, kun olimme pieniä. Tämä oli minun tarinani näihin päiviin asti. Kerroin sen yleensä sunnilleen heti, kun puhuin ruotsia uuden tuttavuuden kanssa. Samaa juttua kerroin monille muillekin.

Miksi? Olen ilmeisesti hakenut myötätuntoa tai hyväksyntää muun muassa sille, että ruotsini ei ole häävi. Halusin olla täydellinen ja itsetuntoni oli heikko. Itsetuntoni on pikku hiljaa vahvistunut, mutta tuo tarina ja tapa olivat jääneet päälle. Olen siinä sitten tehnyt itsestäni uhrin heti keskustelun alussa. Voi pikku Lenitaa. Ja tuon tarinan pyörittäminen tuskin nostaa äitinikään arvoa mielikuvissani.

Toinen esimerkki. Minä kuulun niihin, jotka eivät voi olla syömättä koko suklaalevyä, jos minulla on sellainen. Näin olen määritellyt itseni yleensä, kun on tullut juttua syömisongelmista. Minkälaisen johtopäätöksen alitajuntani tekee moisesta kommentista? Se uskoo, että tällainen syöppö minä olen ja se siitä. Mitään ei ole tehtävissä!

Voihan viulu. Vaikka olen paljon miettinyt ajatteluun liittyviä asioita ja käsitellyt uskomuksiani, niin löydän uusia jatkuvasti. Näin se menee. Ihminen tosiaan on kuin sipuli. Kerroksia riittää.

Kun tunnistin nuo tarinat, kiitin isosti ja päätin heti, että saavat mennä. Olo vahvistui saman tien jo pelkistä oivalluksista.

Mikä ilo, että voimme kaikki luoda omat tarinamme. Juuri sellaiset kuin haluamme. Minkälaisista turhista tarinoista sinä pidät kiinni? Olisiko aika antaa niiden mennä ja ottaa käyttöön parempia? Uudet tarinat avaavat uusia näkymiä ja ovia. Onnea matkaan!

Lenita Lehtonen
Kirjoittajan palveluihin ja kirjoituksiin voi tutustua osoitteessa www.lenitalehtonen.fi