Minä ainakin olen naureskellut tankerovitseille, joissa ulkoministeri Ahti Karjalainen töpeksi huonolla englannillaan. Anteeksi, en naura enää.

Kun nyt 40–60-vuotiaat kävivät koulua, oli pakko tietää aktiivin imperatiivin partisiippi ynnä muu, ennen kuin saattoi suunnitellakaan suunsa avaamista kielten oppitunneilla. Piti rakentaa hienostuneet ja kulttuurisesti oikeaoppiset lauseet, jotta ne kehtasi lausua. Ja ne piti tietenkin lausua virheettömästi. Kaikki muu olisi ollut täysin naurettavaa. Onko siis ihme, jos kotimaassa kielitaitonsa oppinut aikuinen arkailee puhua ulkomaita?

Verrataanpa vähän: kun italialainen urheiluselostaja lausuu ulkomaisia nimiä, ei oraakkelikaan tunnista, keistä on kysymys. Kun jenkki oppii italian sanoja, ne äännetään luonnollisesti aitoon jenkkitapaan, ja pizzanvääntäjäparka saa keksiä täytteet päästään. Keskiverto amerikkalainen puhuu jenkkiä, irlantia, kanadaa, brittiä ja australiaa ja antaa muun maailman ymmärtää itseään niin kuin parhaaksi näkee. Ruotsalaisten kieli on samaa indoeurooppalaista perhettä kuin englanti ja saksa, mutta silti meidän ugrien pitäisi muka osata yhtä luistavaa skandinaavia ja englantia kuin heidänkin. Pientä rajaa!

Mikä siis meidät 5 miljoonaa erittäin kielitaitoista ihmistä saa häpeämään kielivirheitämme? Täytyyhän osata kieltä, jotta pääsee edes tekemään niitä virheitä. Varttuneempienkin suomalaisten pitäisi ottaa itseään niskasta ja hylätä ammoisten opettajiensa pelottelut. Siitä vain sanoja peräkkäin. Hyvä tahto ja hymy hoitaa loput.

Oili Valkila
Kirjoitus on julkaistu  SMKJ:n myynti&markkinointi-lehdessä 2/2010
www.smkj.fi