Metsäteollisuudella menee vaihteeksi hyvin: kysyntä kasvaa, kannattavuus paranee, halventunut euro vauhdittaa vientiä. Hyvä markkinatilanne heijastuu raakapuun hintaan, ja sahat laulavat pöheiköissä.

Hymy karehtii taas niin teollisuuspatruunoiden kuin metsäisäntien suupielissä. Kun metsäteollisuus rämpi veitsi kurkulla taantuman pohjalla, väitti se surkeuden syyksi kalliin suomalaisen puun. Mutta metsäisännistä yhä useampi on kaupunkilainen, eikä puukauppa ole heille päivittäinen elinkeino. Kun hintataso ei heitä miellyttänyt, kauppa seisoi.

Puun myyntilama julistettiin liki kansalliseksi hätätilaksi, jonka syypääksi pantiin metsänomistajat. Heitä patisteltiin myyntitalkoisiin hallitusta myöten, turhaan. Elävä puu ei hetkessä happane pystyyn, joten metsäisännillä oli aikaa odottaa. Ja oikeassa he olivat: hinta parani, kun kysyntä virkosi taantuman väistyessä.

Puukaupan kiemurat tarjoavat markkinatalouden peruskurssin. Sen ydin on, ettei millään hyödykkeellä ole oikeaa hintaa – muuta kuin se, jossa sekä myyjän että ostajan intressi kohtaa. Silloin syntyy yksimielisyys eli kauppa. Muuta tietä kaupankäyntiin ei vapaan sopimusoikeuden vallitessa ole.

Eivät vaikkapa tuotantokustannukset määrittele tuotteen oikeaa hintaa. Ne kertovat ainoastaan hinnan, jolla tuottaja voi toimia kannattavasti. Puukaupassa se pätee niin metsänomistajaan kuin jalostajaan. Jos ostaja pitää tuotantokustannushintaistakin hyödykettä liian kalliina, hän ei sitä osta. Silloin tuottajan on myytävä tappiolla, tai kauppaa ei synny. Toisaalta, jos tuottaja ei ole valmis myymään hyödykettä hinnalla, jonka ostaja on siitä valmis maksamaan, kauppa jää myös tekemättä.

Ostajan on helppo määritellä itselleen mielekäs hintataso, jos kyse on raaka-aineesta. Jalostajan kannalta hinta on väärä, jos voitollinen liiketoiminta on mahdotonta. Ei siitä silti kannata syyttää raaka-aineen tuottajaa, häntä ohjaavat omat laskelmat. Jalostaja voi nostaa kannattavuuttaan tehostamalla toimintojaan tai saamalla tuotteestaan paremman hinnan. Jos ei onnistu, olet pulassa.

Jalosteen hinnan sopivuudesta päättää asiakas, lopputuotteen käyttäjä. Ei hänenkään määrittelemänsä hinta ole silti se oikea, se on vain hänen kantansa. Jos asiakkaan maksuvalmius on tuottajien kannalta liian alhainen, hyödykkeen koko tuotantoketju voi romahtaa. Se ei tietysti ole jalostajan ja metsäisännän intressi. He yrittävät sorvata tuotantoketjun siihen kuntoon, että tuotetta voi myydä kannattavasti. Mutta mikään automatiikka ei sitä takaa.

Ammattimainen järvikalastus on huvennut Suomessa olemattomiin, koska tuotantokustannukset ovat niin korkeat. Jotta tuotanto- ja välitysketju kannattaa, kalasta täytyy pulittaa kaupan tiskillä hirveitä summia. Kukapa ei pitäisi paistetusta kuhafileestä, mutta reippaasti päälle 20 euron kilohinta on useimmille kuluttajille liikaa. Toisaalta sen alle ei kalastajan kannata investoida kalustoon ja palella selällä pitkiä päiviä.

Tuotantoketjun loppuminen on mahdollista melkein minkä tahansa hyödykkeen kohdalla. Vaikka uskon puuta käytettävän maailman tappiin, itsestään selvää se ei ole. Jos parketti maksaa omaisuuksia, lattialle kelpaavat muutkin materiaalit.

Kauppa syntyy, kun hinta istuu niin myyjälle kuin ostajalle. Jos liiketoiminta perustuu muuhun oletukseen tai vaatimukseen, hukka perii.

Heikki Ikonen