Katselin sunnuntaina 11.10. Ylen Ykkösdokumentin Disko ja ydinsota. Virolaisen Jaak Kilmin ohjaama dokumentti oli kertakaikkisen raikas tuulahdus eteläisen naapurimme tavasta käsitellä vaikeitakin historian tapahtumia huumorilla ja tyylikkään ironian kautta.

Ohjelmassa konkretisoitiin sitä, miten valtava vaikutus Suomen televisiolla oli virolaisten mieliin. Salakatselu piti sinnikkäästi pintansa, vaikka vallanpitäjät yrittivät kaikin keinoin tyrehdyttää länsimaisen hapatuksen juurtumisen tovereiden ajatteluun. Taistelu oli tuhoon tuomittu alusta pitäen.

Jäin dokumentin katsottuani pohtimaan meikäläisen yhteiskunnallisen kritiikin ja keskustelun tasoa. Virolaiset ovat heti viimeisimmän itsenäistymisensä jälkeen käyneet vilkasta keskustelua menneisyytensä painolasteista, vaikka Neuvosto-Viro oli heidän todellisuuttaan vain vähän aikaa sitten.

Entäpä meillä? Vuoden 1918 tapahtumista puhutaan yhä siihen tyyliin, että saisiko niistä ylipäätään puhua. Talvi- ja jatkosodan syyt ja seuraukset ovat vieläkin vuosikymmeniä vallinneen virallisen historiankirjoituksemme alla. Nuoremman tutkijapolven käsityksille ja arvioille lähinnä hymähdellään ja tuhahdellaan. Koska ne eivät ole se virallinen totuus.

Emmekä taida vieläkään olla valmiita keskustelemaan siitä, oliko sotien jälkeinen aika Neuvostoliiton romahtamiseen saakka enemmän rähmällään oloa vai realismia.

Muitakin yhteiskunnallisia tabuja löytyy, aiheita joista ei ole kovin soveliasta puhua tai jos puhutaan, niistä täytyy puhua tietyn sosiaalisen koodin kautta. Maahanmuuttajat, vanhusten hoidon taso, suomalainen köyhyys, tuloerojen kasvu, politiikan moraali suhteessa kansalaisten moraalikäsityksiin...

Me kohtalaisen valveutuneiksi itsemme kuvitelleet ihmiset olemme pikkuhiljaa joutuneet muuttamaan käsityksiä omasta maastamme. Rakennusten homehtuminen ennen aikojaan, ihkaomat leipäjonot, 1990-luvun pankkikriisi, poliittisen eliitin väärinkäytökset, julkisen terveydenhuollon toimimattomuus ja monet muut seikat ovat saaneet meidät miettimään, josko tämä Suomeen syntyminen ei ehkä sittenkään ole lottovoiton veroinen asia.

On nimittäin yhä työläämpää mieltää asuvansa hyvinvointivaltiossa, kun keskuudessamme on niin paljon pahoinvointia, jolle kukaan ei tunnu mahtavan mitään.

Kilmin dokumentti herätti luonnollisesti myös rinnastuksen meidän mediamme vaikutuksesta kansalaisten ajatteluun. Eipä tarvitse kuin vilkaista viikon televisio-ohjelmatarjontaa, niin joutuu pästämään syvän huokauksen. Media suoltaa pinnallista vaahtokarkkimössöä, jolla epäilemättä on vaikutuksensa sitä nielevien tajuntaan.

Olisimmeko parinkymmenen vuoden kuluttua valmiit katsomaan tästä ajasta tehtyä, meistä kertovaa dokumenttia avoimin silmin?

Veli-Matti Pääkkönen