Kuuntelin taannoin ohjelman, jossa haastateltiin teinitytöistä kirjan kirjoittanutta psykologia.

Oli mielenkiintoista kuulla, että minun äitini ei ole ainoa, joka on jaksanut nähdä vaivaa hiuksistani. Usein ne ovat olleet liian tummat.

Sekä kirjan kirjoittaja että haastattelija - molemmat neli-viisikymppisiä amerikkalaisia naisia - olivat äskettäin sanoneet äideilleen, että olen pahoillani, että et pidä hiuksistani. Minä pidän niistä ja haluan, että sinä et enää arvostele hiuksiani.

Tyttärien arvostelu ei siis useinkaan pääty teini-ikään. Ohjelmassa kerrottiin, että hiusten lisäksi on kaksi muuta ylitse muiden -asiaa, joita äideillä on tapana arvostella. En muista mitkä ne olivat. Ehkä vaatetus ja paino? Jos näin on, niin ulkonäkökeskeisyytemme tulee mielenkiintoisesti esille tälläkin tavalla. Olisi kiva kuulla sinun kokemuksesi.

Jos sinulla on äiti, joka on yksi näistä arvostelijoista, uskon, että hän on tietämättään myös yksi niistä ihmisistä, joka on tullut opettamaan sinulle kykyä laittaa rajoja. Käytä mahdollisuus hyväksi.

Jos taas olet yksi moittijoista, voit saman tien valita toisin. Mitä hyvää moittimisesta seuraa? Se lienee vain hassu tapa, joka on jäänyt päälle. Sillä voi olla kova hinta. Toisaalta se vie tyttäremme meistä kauemmas ja toisaalta se antaa heille mallin ja he jatkavat samaa omien tyttäriensä kanssa.

Minä otin äidistäni mallia, mutta myöhemmin valitsin toisin. Tuntuu ihanalta sanoa Netalle, että sinulla on kauniit silmät. Nyt on aika sanoa se myös äidille, vihdoin olen siihen valmis. Hänellä on kauniit vihreät silmät, ihan niin kuin minullakin.

Lenita Lehtonen
Kirjoittajan palveluihin ja kirjoituksiin voi tutustua osoitteessa www.lenitalehtonen.fi