Oliver Stonen elokuva Money Never Sleeps on jatko-osa 1987 valmistuneelle Wall Streetille, joka kritisoi 1980-luvun nousukauden pörssipelureita ja yritysvaltaajia. Elokuvan suuresta konnasta Gordon Gekkosta tuli käsite, jossa lihallistui laeista ja inhimillisyydestä piittaamaton kasinotalous. Money Never Sleeps on luonnollisesti myös moraliteetti, joskin se sijoittuu päinvastaisiin oloihin eli tuoreeseen talouskriisiin. Sen päähenkilö Jake toimii investointipankissa energiasektorin asiantuntijana, kunnes yritys kaatuu ja omistaja tappaa itsensä. Suureksi konnaksi nousee ökypankkiiri, joka ajaa juoruillaan kilpailijansa osakekurssin ja samalla koko yrityksen syöksykierteeseen.

Oliver Stonen elokuva Money Never Sleeps on jatko-osa 1987 valmistuneelle Wall Streetille, joka kritisoi 1980-luvun nousukauden pörssipelureita ja yritysvaltaajia. Elokuvan suuresta konnasta Gordon Gekkosta tuli käsite, jossa lihallistui laeista ja inhimillisyydestä piittaamaton kasinotalous. Money Never Sleeps on luonnollisesti myös moraliteetti, joskin se sijoittuu päinvastaisiin oloihin eli tuoreeseen talouskriisiin. Sen päähenkilö Jake toimii investointipankissa energiasektorin asiantuntijana, kunnes yritys kaatuu ja omistaja tappaa itsensä. Suureksi konnaksi nousee ökypankkiiri, joka ajaa juoruillaan kilpailijansa osakekurssin ja samalla koko yrityksen syöksykierteeseen.

Elokuvan rakenne on kopio Wall Streetistä: kasinopeluri tuhoaa tervettä yritystoimintaa ja pieniä ihmisiä, mutta kirkasotsainen nuori sankari ajaa syyllisen nalkkiin. Stonen maailmankuvassa talouden maailma on sairas, mutta jokunen kansalainen ja oikeuslaitos sentään toimivat. Tapansa mukaan Stone erottelee jyrkästi hyvikset ja pahikset. Kokenut investointipankkiiri on viaton uhri, jonka elämäntyön tuhon alleviivaa itsemurha.

Perinteikkääseen investointipankkiin ja sen pääomistajaan on haettu ainekset finanssikriisin lopullisesti laukaisseesta Lehman Brothersista ja sen pääomistajasta Dick Fuldista. Stone tukee yleistä käsitystä, että markkinaspekulaattorit aiheuttivat finanssikriisin. Todellisuudessa Lehman oli ylivelkaantunut eli toimi liian korkealla riskillä. Se lainasi lyhyellä maksuajalla ja osti rahalla arvopapereita – pitkällä aikajänteellä. Konsepti tuottaa muhkeasti hyvinä aikoina, mutta omistusten hinnan romahtaessa yhtiön kassa ja tase kuivuvat. Velat pitää silti lyhentää. Fuld ei kyennyt ennakoimaan pörssiromahdusta, eikä hän reagoinut siihen ajoissa. Se tuhosi Lehmanin.

Siitä kiistellään maailman tappiin, olisiko Lehman pitänyt pelastaa vai ei. Pelastaminen olisi ehkä siirtänyt pankkikriisiä. Toisaalta yritysten pelastaminen verovaroilla ei kuulu lähtökohtaisesti markkinatalouteen ja valtion rooliin. Jos liiketoimintaan ei kuulu riskiä eli valtio pelastaa aina pulaan joutuneet, otetaan riskiä rajattomasti. Se on varmin tapa taloudelliseen joukkotuhoon.

Vakavaraisia yrityksiä ei tarvitse pelastaa ulkopuolisten rahoilla. Lehman kaivoi itse oman hautansa. Sen olisi pitänyt huomioida, mitä markkinatilanteen rajut muutokset sille merkitsevät. Riskinhallinta on oleellinen osa yritystoimintaa, kuten myös kuluttajien arkea.

Lehmanin kohtalokin vain heijasteli finanssikriisin todellista taustaa eli yritysten ja kuluttajien ylivelkaantumista kauttaaltaan. Yhdysvalloissa kuluttajat kantoivat selkä vääränä velkaa ylihinnoiteltuja asuntojaan vastaan voidakseen kuluttaa. Pankeissa sille hurrattiin. Keskuspankki tai hallitus eivät asiaan puuttuneet, vaikka velkakuplasta varoittelivat monet arvovaltaiset suut.

Talouskriiseissä syyllisiä on aina lukemattomasti, rivikansalaisista talouden ja valtion korkeimpaan johtoon. Osa heistä kantaa toki suuremman vastuun, ja joillakin kansalaisilla ei ole kriisissä muuta kuin häviäjän rooli. Mutta yksittäisten konnien tai typerysten toimista suurissa kriiseissä ei ole koskaan kyse.

Tähän laajaan taustaan elokuva vain viittaa pariin otteeseen Gekkon suulla, mutta tarinan ytimessä se ei ole. Eipä tietenkään, sillä viihde tarvitsee yksittäiset ja kasvolliset hyviksensä ja pahiksensa. On paljon helpompaa vihata pörssikeinottelijaa kuin puntaroida, mitä kaikkea koko läntinen pallonpuolisko teki vuosia väärin. Stone osoittaa surullisella tavalla, että talouden suurista kuvioista on liki mahdoton tehdä asiallista elokuvaa – ainakaan isoilla budjeteilla suurelle yleisölle.

Heikki Ikonen