Oletteko huomanneet, että nyt puhutaan vain lopettamisista. Oikeastaan ainut asia, jota jatkuvasti aloitetaan on laihduttaminen. Siinäkin kyse on lihomisen lopettamisesta, mutta päätöksestä yleensä luovutaan, koska läski on ikuista.

Nykyinen hallitus yrittää lopettaa suurimman osan maan kunnista ja Nokia puhelinten kokoamisen Suomessa. Firmojen, virastojen, postien ja työpaikkojen lopettamisille ei loppua näy.

Armeijakin lakkauttaa, siis lopettaa, monien koulutusyksiköidensä toiminnan. Ei kuitenkaan Dragsvikiä, koska ruotsinkielistä varusmieskoulutusta ei saa lopettaa, ei myöskään pakkoruotsia kouluista.

Hienoa, että on sentään joku poikkeus.

Lopettamista vastustetaan aina ankarasti ja usein mielikuvituksellisilla perusteilla.

Kesämökkitietämme on yritetty muuttaa toiseen paikkaan, ettei sitä käyttävien tarvitsisi kulkea toisten pihojen kautta. Samalla poistuisi käytöstä pätkä vanhaa tietä.

Muutamat osakkaat ovat vastustaneet tien pätkän lopettamista, koska yksi ei pääse sen jälkeen suoraan hankkimalleen metsäpalstalle ja vanhat piiat kyläilemään keskenään.

Tiekunta yrittää nyt kuitenkin aloittaa uuden tien rakentamisen, mutta joutuu vielä odottamaan erimielisten vastustuksen loppumista. Toiveikkuutta lisää tieto, että vastustajien tienkäyttö loppuu lähivuosina elämän rajallisuuden takia.

Vastustan minäkin tällä kertaa ankarasti Pohjois-Karjalan Prikaatin lopettamista, vaikka siellä palvellessani en mitään muuta juuri toivonutkaan.

Nyt sissiharjoituksessa, umpipimeässä Koitereen rantametsiin hiihtämäni harhaladut ja eksyneenä lumipoterossa vietetty yö tuntuvat elämäni suurimmilta elämyksiltä.

Jos olisin Björn Wahlroos tai edes Yrjö Laakkonen, kävisin ostamassa Kontiorannan kasarmit Höytiäisen rannalta. Lahjoittaisin ne takaisin armeijalle sillä ehdolla, ettei koulutusta siellä koskaan lopetettaisi.

On se niin hieno paikka!

Toisaalta ilman jonkun loppua ei ole uuden alkua. Lopetetaan siis kerralla kaikki ja aloitetaan ihan alusta. Nyt lopettamisiin uhrataan aivan liian paljon aikaa ja energiaa. Kun lopettamisen jälkeinen pöly on laskeutunut, kukaan ei haikaile vanhan perään kuin ylisanaisissa muistelmissaan.

Niistä tunnetuimpia ovat miesten ja nykyisin myös naisten armeijajutut. Oli aina muka niin kurjaa, mutta silti kaikki paremmin kuin muilla seurueen jäsenillä. Vaan enpä tiedä tapausta, että joku olisi jäänyt kasarmille itkemään viimeisen palveluspäivän jälkeen.

Muutamat kavereistanikin jäivät sinne ihan vapaaehtoisesti töihin, koska työpaikat olivat "ikuisia".

Mutta pitipä nähdä sekin päivä, kun kapitulanteille kirjoitellaan irtisanomisilmoituksia. Nykyisin "ikuinenkin" loppuu.

Matti Kauhanen
Kangasalan Sanomien päätoimittaja