EU:n ja Kyproksen sopimus saarivaltion pankkisotkun selvittämiseksi sisältää muutaman keskeisen opetuksen. Ensinnäkin se osoittaa, kuinka kipeästi EU kaipaa pankkiunionia. Siihen sisältyvä valvonta pitäisi huolta, että mikään euroalueen pankki ei voi kasvattaa taseitaan vaarallisella tavalla siihen mittaan, että omistusten mätäneminen kaataa pankin. Sillä on aina vakavat seuraukset rahamarkkinoiden ja sitä kautta reaalitalouden vakauden kannalta. Pankkiunionissa valvoja ottaisi riskipankin haltuun hyvissä ajoin.

EU:n ja Kyproksen sopimus saarivaltion pankkisotkun selvittämiseksi sisältää muutaman keskeisen opetuksen. Ensinnäkin se osoittaa, kuinka kipeästi EU kaipaa pankkiunionia. Siihen sisältyvä valvonta pitäisi huolta, että mikään euroalueen pankki ei voi kasvattaa taseitaan vaarallisella tavalla siihen mittaan, että omistusten mätäneminen kaataa pankin. Sillä on aina vakavat seuraukset rahamarkkinoiden ja sitä kautta reaalitalouden vakauden kannalta. Pankkiunionissa valvoja ottaisi riskipankin haltuun hyvissä ajoin.

Pankkiunionin ylikansallinen valvoja voi myös puuttua rahanpesuun paljon tehokkaammin kuin kansalliset valvojat, joiden kytkökset maan poliittisiin ja taloudellisiin eturyhmiin estävät heitä usein toimimasta asemansa vaatimalla tavalla. Kyproksella ongelma on ollut todella ilmeinen, mutta samasta vaivasta on todisteita ympäri maailmaa.

Hyvävelijärjestelmän kustannukset kaatuvat yleensä viattomien niskaan – kuten nyt Kyproksella pientallettajien ja toisaalta euroveronmaksajien. Ilmeistähän on, että Kyproksen saamaa tukea ei koskaan makseta takaisin, niin raskaasti ylivelkaantunut maa on pankkiensa seikkailujen takia. Lisäksi uhkana on, että talletuspako leviää muualle Välimeren kriisimaihin. Se johtaa äkkiä pankkikonkursseihin, jotka tietäisivät Euroopan jo selvästi valaistuneen suhdanteen uutta rotkahdusta. Nyt voimme lähinnä toivoa, että muiden kriisimaiden tallettajat uskovat kyseessä olevan ainutkertaisen tapauksen, kuten EU-päättäjät vakuuttavat. Se nähdään lähipäivinä.

Toinen opetus on, että pankkiunionin sisäisellä talletussuojalla täytyy olla raja, esimerkiksi 100 000 euroa. Talletussuojan ensisijainen tarkoitus on suojata pientallettajat ja estää heidän paniikkinsa. Suuria talletuksia ei tarvitse suojella, niiden rikkaat omistajat osaavat kyllä suojella itseään hajauttamalla omistuksensa eri maihin ja pankkeihin. Pientallettajilla ei tätä etua käytännössä ole. Talletussuojan yläraja varmistaisi, että yksikään maa ei Kyproksen tapaan voi kerätä hillittömästi varallisuutta pankkeihinsa muita alemman verotuksen avulla, jättäen kuitenkin talletusten suojaamisen EU:n veronmaksajien niskaan. Rusinoiden kerääminen pullasta ei saa olla vaihtoehto.

Kolmanneksi, talletussuoja täytyy rakentaa niin, ettei veronmaksajien rahoilla suojata EU:n ulkopuolisia talletuksia. Nythän Kypros on haalinut rahaa ympäri maailman suotuisan verokohtelun ansiosta. Ei ole enempää moraalista kuin taloudellista perustetta suojella veroparatiisien ulkomaalaisia tallettajia eurokansalaisten piikkiin. Rahan liikkumista sinänsä ei tarvitse rajoittaa, mutta EU:n ulkopuoliset tallettajat kantakoot riskin itse.

Heikki Ikonen