Yliopisto-opintojen aikaan toimin liki 1000 tuntia sekä sijais- että tuntiopettajana oululaisissa lukioissa ja yläkouluissa. Erään liikuntatunnin päätteeksi tein (mielestäni) erityisen kasvatuksellista työtä. Annoin oppilaille ohjeen (lue: määräyksen), että koko porukka kerää kaikki välineet ja vie oikeille paikoilleen, jonka jälkeen jokainen tulee seisomaan osoittamaani paikkaan viivalle.

Huomasin, kuinka parilla kaveruksella asennoituminen kollektiiviseen tehtävään oli muita heikompi. He koettivat tehdä vanhanaikaisen tempun vielä siten, että menivät suoraan pukukoppiin keräystyön jälkeen. Lepsumpi opettaja olisi ehkä katsonut asian sormien välistä, mutta minua paremmin tuntevat ihmiset tietävät, että tällainen ei ole edes vaihtoehto. Komensin kaverukset muiden mukaan viivalle. Pojat valuivat kopista viivaa kohti varsin veltosti ja pääsivät kutakuinkin oikeaan paikkaan, eivät kuitenkaan tarkasti viivalle niinkuin muut.

Näin ollen päästin toiset oppilaat perusteluiden kera koppiin ja jäin näiden poikien kanssa kahden. Sanoin vankkumattomasti, että viiva on tässä kohdassa ja näytin paikan. Toinen kaveruksista ymmärsi, että tästä ei nyt pääse yli eikä ympäri ja siirtyi viivalle. Päästin hänet pukukoppiin. Jäljellä olevan jukuripään kanssa puolestaan mentaalinen mittelö jatkui. Jouduin esittämään käskyni perusteluiden kera vahvasti (näetkö sisäisten silmiesi edessä vanhanajan kapiaisen?).

Poika siirtyi viivalle ja pillahti itkuun. Tuntui kuin jää olisi särkynyt. Vaikutti siltä, että poika olisi halunnut halata minua, mutta en muista tuliko meillä siinä halattua. Taisin sanoa jotain tähän tyyliin:

"Oot hyvä tyyppi ja mukavan oloinen kaveri, mutta myös sinun on noudatettava yhteisiä sääntöjä".

Kävelin hänen kanssaan pukukoppiin vähin äänin. Minulle tuli sellainen olo, että poika kaipasi alitajuisesti rajojen asettajaa. Härvääminen oli huomion hakemista ja toki huomiota voisi antaa muullakin keinolla kuin kaapin-paikan-näyttämisellä.

Nyt kun muistelen tapahtunutta, muistan myös sen, että kyllä minulla tuli paha mieli asiasta (vaimo ei varmaan usko näin tapahtuneen). Näimme pojan kanssa myöhemmin saman päivän aikana ruokalassa. Hän oli vielä hiukan kynsille saaneen näköinen. Lähestyin häntä ja pehmensin tilannetta muutamalla ystävällishenkisellä sanalla ja myönsin, että esitin asian ehkä turhan ankarasti liikuntasalissa.

Tietysti tällaisen tilanteen jälkeen on itsetutkiskelun paikka. Oma kypsyysaste ei riittänyt käsittelemään tilannetta rakentavammassa hengessä. Toisaalta näen kuitenkin tärkeäksi sen, että koko oppilasryhmä sai oppia kollektiivisuuden merkityksestä. Toimin aina liikuntatuntien päätteeksi niin, että välineet kerätään yhdessä ja sen jälkeen vielä kokoonnutaan yhdessä. Näin kukaan ei pääse sluibailemaan ja ainakaan se, joka ei yhteisten hommien eteen tee töitä, ei pääse aikaisemmin pois ja hyödy laiskuudestaan siinä suhteessa.

Olipa niin tai näin, meidän vanhempien tulisi kasvattaa lapsia kunnioittamaan auktoriteetteja. Opettajien auktoriteetti laskee vuosi vuodelta. Tällä uskon olevan vaikutuksia myös oppimistuloksiin. Kun ei suostu osaansa (objektiksi), tason nostaminen vaikeutuu tai käy jopa mahdottomaksi. Tällöin ei todellakaan voida toimia oppilaan parhaaksi.

En tiedä, onko tämän päivän koulumaailmassa validia sanoa, mutta sanonpa kuintenkin.

"Rajat ovat rakkautta."

Juha Ahola
Vauhtipyörä.fi