Ala-asteen kuudennella luokalla päädyimme pelaajaan Oulaisissa koulujen välisen jääkiekko-ottelun keskusta vs. Jauhinkankaan koulu. Asetelma oli tietysti se, että me keskustan pojat ajateltiin, että yksi Jauhinkangas on pelkkä suupala meille. Hauskaa asetelmassa oli se, että käytännössä meidän valitusta joukkueesta kukaan ei pelannut sarjaa eli joukkueessa, kun taas Jauhinkankaan pojista useampi pelasi. Siitä huolimatta koimme olevamme ennakkosuosikkeja.
Ala-asteen kuudennella luokalla päädyimme pelaajaan Oulaisissa koulujen välisen jääkiekko-ottelun keskusta vs. Jauhinkankaan koulu. Asetelma oli tietysti se, että me keskustan pojat ajateltiin, että yksi Jauhinkangas on pelkkä suupala meille. Hauskaa asetelmassa oli se, että käytännössä meidän valitusta joukkueesta kukaan ei pelannut sarjaa eli joukkueessa, kun taas Jauhinkankaan pojista useampi pelasi. Siitä huolimatta koimme olevamme ennakkosuosikkeja.
Muistan vielä ennen ottelua lämmitellessämme, kuinka luistelimme kaukaloa ympäriinsä ja vippailimme lumikokkareita leuhkana kaukalon reunojen yli. Mahtavaa oli tietty myös se, että koulujen tytöt olivat tulleet katsomaan ottelua, joten pääsisimme näyttämään, mistä kana (tai kukko) kusee.
Kiekko jäähän ja peli alkaa. Eihän me pärjätty alkuunkaan! Olimme täysin vastaantulijoita. Sitä, kuinka harhaisia olimme osaamisestamme vs. Jauhinkankaan pojat kuvasti hyvin se, mitä 0 – 4 tai 0 – 5 tilanteessa eräs joukkueemme pelaaja kävi sanomassa maalivahdillemme (nimi korjattu).
“Kuuleppa Matti! Jos koppi ei ala tarttua niin me aletaan miettiä maalivahdin vaihtoa.”
Maalivahtia ei vaihdettu, mutta 0 – 6 tuli pataan ja tuskin pääsimme maalipaikkoihin. Ei jäänyt sanansijaa. Lopputulos oli täysin oikeutettu, eikä hetkeäkään maalivahtimme vika. Emme vain ymmärtäneet, mikä on todellinen tasomme, kun vielä kentällä näimme ongelman puiden välissä. 0 – 6 tappio ei voi johtua pelkästään maalivahdista.
Tarinan opetuksen voi tulkita monella tavalla.
Eräs keskeinen opetus on se, että koskaan ei ole varaa lähteä takki auki peliin ja vähiten silloin, jos ei ole tasoeroja tiedossa. Meillä oli vain kuvitelma, harha, illuusio, siitä, miten hyviä olemme (luulimme olevamme). Tästä syystä tarvitaan mittarointia, täytyy olla vertailukohtia, että tietää tasonsa. Meidän luokka saattoi pärjätä naapuriluokille, mutta otanta on tällöin varsin suppea siitä, mikä taso on suhteessa muihin kouluihin.
Samoin kuin meille käy voi käydä paapotulle nuorelle, joka luulee, että hänellä on riittävät eväät työelämään, mutta karu arki lyö varten rättiä kasvoja ja pudotus on korkealta aivan kuin Idols- tai Talent –ohjelmaan menevä nuori, jolle on uskoteltu, että on lahjakas ja tuomarit nauravat päin naamaa pahimmillaan.
Valmentajan, vanhemman ja opettajan yksi tehtävä on tehdä selväksi yksilön todellinen taso. Hyssyttely ja “hyvä hyvä” –kommentointi ei ole paikallaan, kun kyseessä on vain sananhelinää.
Juha Ahola
Vauhtipyörä.fi
