Nykypäivän moniarvoisessa yhteiskunnassa arvokeskustelua tarvitaan enemmän kuin koskaan. Kaikilla on oma, jatkuvasti yhä yksilöllisempi näkemyksensä hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä.

Yksilöllisyyden kasvaessa tarve yhteisöllisyyteen ei kuitenkaan ole vähentynyt. Meidän on yhä yhtä tärkeää kuin ennenkin tulla toimeen keskenämme niin työpaikalla kuin kaikkialla muuallakin, missä tapaamme itsenäisiä ihmisiä, joilla saattaa olla hyvin erilaiset arvot ja maailmankatsomus kuin itsellämme.

Yhteiskunnassa on tätä nykyä hyvin vähän arvoja, jotka kaikki jakaisivat. Kuitenkin on yksi arvo, jota melko poikkeuksetta nykyäänkin jokaiselta kansalaiselta vaaditaan: suvaitsevaisuus. Vaatimus sinänsä on moniarvoisessa yhteiskunnassa hyvin looginen ja kohtuullinen, sillä juuri suvaitsevaisuushan mahdollistaa moniarvoisuuden.

Parhaimmillaan suvaitsevaisuus antaa meille kaikille tilaa olla oma itsemme, elää ja puhua vapaasti ilman kiusaamista ja ahdistelua. Aito suvaitsevaisuus voi laskea terveen pohjan mille tahansa yhteisölle. Silti sanaa suvaitsevaisuus tunnutaan usein käytettävän aivan muuhun kuin tällaiseen aidon moniarvoisuuden puoltamiseen.
Kuulemme sanan niin usein, ettei sen merkitystä yleensä tule edes ajatelleeksi. Usein sana lausutaan ehkä liiankin jäykällä vakavuudella, mutta silloin tällöin jopa vihaisesti ja syyllistävästi. Miksi niin?

Suvaitsevainen kupla

Suvaitsevaisuutta on viime vuosina vaadittu niin äänekkäästi, että siitä on mediassa tullut melkein pyhä arvo. Kukaan ei voi julkisuudessa ilmoittaa olevansa suvaitsematon. Tämä suvaitsevaisuuden ”pyhyys” johtaa usein väärinkäsitykseen, että suvaitsevaisuus on hyvyyttä jo sinällään, riippumatta siitä mitä tarkkaan ottaen pitäisi milloinkin suvaita.

Mitä tahansa ei yhteisö tai yhteiskunta kuitenkaan voi jäseniltään hyväksyä, joskus on myös vedettävä raja. Näinhän Suomessa yhä toimitaankin, sillä olemmehan edelleen suvaitsemattomia (ja syystäkin) ainakin sellaisia ilmiöitä kohtaan kuin pedofilia tai kunniamurhat. Välillä siis suvaitsemattomuuttakin pidetään moraalisena.

Itse asiassa arvoilla ei koskaan ole yleistä hyväksyntää kuin siihen saakka, kunnes ne määritellään ja niitä aletaan toteuttaa käytäntöön. Kaikki ihmiset periaatteessa kannattavat sellaisia maailmaa parantavia asioita kuin hyvyyttä, oikeutta, totuutta ja vaikkapa suvaitsevaisuuttakin, mutta kun aletaan pohtia mihin konkreettisiin päätöksiin näiden arvojen pitäisi johtaa, alkaa riitely.

Käytännön elämässä siis suvaitsevaisuudellakin tarkoitetaan hyvin monia eri asioita. Viime vuosina termistä on tullut melkeinpä synonyymi erinäisten punavihreää arvomaailmaa edustavien puolueiden ja liikkeiden poliittisille tavoitteille, kuten monikulttuurisuuden tai homoseksuaalien oikeuksien edistämiselle. Henkilö, joka on kannattanut näitä poliittisia tavoitteita, on saanut punavihreiltä suvaitsevaisen arvonimen. Taas ne, jotka suvaitsevat vääriä asioita, ovatkin tämän määrittelyn mukaan suvaitsemattomia.

Tällainen suvaitsevaisuuden ”omiminen” vain omien päämääriensä tueksi kääntyy helposti lopulta suvaitsemattomuudeksi. Ihmiset, jotka eivät jaa omaa arvomaailmaa, saatetaan hämmästyttävän nopeasti leimata rasisteiksi, kiihkoilijoiksi tai vähintään häiriköiksi. Tällöin suvaitsevaisuudesta muodostuu oikeastaan vain eräänlainen kupla, jonka suojissa todellisuudessa hyvin suvaitsematon ihminen jakaa tuomiota huonompina pitämilleen kansalaisille.

Kaikkein pahinta on, ettei tällöin välttämättä lainkaan haluta keskustella itse mielipiteistä ja etsiä ajattelun erojen syitä, vaan tuomitaan oikopäätä toinen nimenomaan ihmisenä. Tämä ei missään nimessä ole moniarvoisuutta tai suvaitsevaisuutta, vaan päinvastoin omien ajatustensa julistamista ainoiksi oikeiksi.

Enemmistön vai vähemmistön etu?

Suvaitsevaisuuden käsitteen sekoittuminen punavihreiden poliittisiin tavoitteisiin on johtanut aatteen tietynlaiseen vähemmistökeskeisyyteen: suvaitsevaisuuden nimissä tulee edistää ennen kaikkea vähemmistöjen asemaa. Tavoite on sinänsä moitteeton, mutta aiheuttaa väistämättä vaikeuksia yhteiskunnalle ja työyhteisöille. Miten tällaisen arvomaailman vallitessa sitten käy enemmistölle?

Vähemmistökeskeisyyden seurauksena syntyy hyvin tiukka poliittisen korrektiuden ilmapiiri, siis keskustelukulttuuri, jossa täytyy erittäin tarkkaan varoa, ettei ikinä lausu tai tee mitään joka voitaisiin tulkita halveksuvaksi tai vihamieliseksi jotain vähemmistöä kohtaan. Liian pitkälle vietynä tämä latistaa keskustelua paitsi koko yhteiskunnassa, niin paljon pienemmissäkin yhteisöissä, kuten työpaikkojen kahvihuoneissa tai palavereissa.

Mistä tahansa yhteisöstä tulee hyvin jäykkä, jos sen jäsenten täytyy ennen kaikkea varoa loukkaamasta toisiaan. Ikuisesta vaikeiden asioiden välttelystä ei synny lämmintä toveruutta tai tiimihenkeä. Tällaisessa vääristyneessä muodossaan suvaitsevaisuus siis lopulta saattaa toimia jopa yhteisön rikkojana, eikä sen tukena.

Suvaitsevaisuuden vähemmistökeskeisyyden toinen arveluttava piirre on kiintiöajattelu. Kaikille työpaikoille pitäisi aina löytää tietty määrä valikoitujen vähemmistöjen edustajia, ettei ole syytä epäillä työnantajaa syrjinnästä. Tämän filosofian ääripäässä paras hakija kaikkiin virkoihin olisi henkilö, joka edustaa samanaikaisesti niin seksuaalista, rodullista, kansallista kuin uskonnollista vähemmistöä. Kuitenkin puhdas hakijan kyvykkyyden arviointi olisi kaikessa yksinkertaisuudessaan reiluinta myös enemmistön asemaa ajatellen.

Vastaisuudessa suvaitsevaisuuden määritelmää kannattaisi siis avartaa käsittämään myös tavallisten ihmisten käsityksiä ja tarpeita. Kaikki ansaitsevat ympäristöltään kohtuullisen määrän suvaitsevaisuutta, ei vain tietyn poliittisen maailmankatsomuksen edustajat. Juuri nämä niin tavalliset työssäkäyvät ihmiset ja veronmaksajathan ovat yhteiskuntamme selkäranka.

Sampo Terho