Tapasin jouluna sukulaiseni, jolla oli 1980-luvulla idänkaupassa mukavasti pärjäävä yritys. Neuvostoliiton romahtaessa yritys ajautui liki umpikujaan. Onnekseen sukulaiseni oli varovaista sorttia, joten yrityksellä ei ollut rajusti velkaa, ja se säästyi konkurssilta. Monen idänkauppayrityksen kohtalo oli karumpi. Valuuttaluottoihin haksahtaneet aiheuttivat markan pakkodevalvoinnin jälkeen konkurssiaaltoon, joka hakee teollisuusmaissa vertaistaan.

Tapasin jouluna sukulaiseni, jolla oli 1980-luvulla idänkaupassa mukavasti pärjäävä yritys. Neuvostoliiton romahtaessa yritys ajautui liki umpikujaan. Onnekseen sukulaiseni oli varovaista sorttia, joten yrityksellä ei ollut rajusti velkaa, ja se säästyi konkurssilta. Monen idänkauppayrityksen kohtalo oli karumpi. Valuuttaluottoihin haksahtaneet aiheuttivat markan pakkodevalvoinnin jälkeen konkurssiaaltoon, joka hakee teollisuusmaissa vertaistaan.

Sukulaiseni muistelee YYA:n kulta-aikaa paratiisina. Kekkonen, joka kapellimestaroi idänkauppaa, on yhä hänen sankarinsa. Kekkosen harteiden suojassa voi idänkaupassa ahkera yrittäjä tehdä omaisuuden. Koska sukulaiseni on iäkäs ja kovia kokenut ihminen, en henno kritisoida ruusuista nostalgiaa. Hänen ajattelunsa kuitenkin sortuu virheeseen, joka koituu yrittäjälle äkkiä tuhoisaksi.

Sukulaiseni yritys erikoistui markkinaan, joka oli hyvin altis talouden kannalta ulkokohtaisille ja vaikeasti ennakoitaville muutoksille. Idänkauppa kun ei perustunut tarjonnan ja kysynnän liikkeisiin vapailla markkinoilla, vaan poliittisiin sopimuksiin. Neuvostoliitto osti suomalaisia tuotteita ja urakoita palkitakseen Kekkosen myötäsukaisen idänpolitiikan. Neuvostojohto ei kilpailuttanut hankkeita kansainvälisesti. Suomen puolellakin sopimukset jaettiin paljolti sen mukaan, kuka kumarsi Kekkosta oikealla kulmakertoimella.

Tästä syystä suomalaiset saivat kaupaksi paljon sellaisia hyödykkeitä, joiden todellinen kilpailukyky oli heikko. Joskus venäläisetkin siitä valittivat, mutta kylmän sodan kuumimpina vuosina politiikka painoi puntarissa enemmän kuin taloudellinen järkiperäisyys. Toisaalta Neuvostoliitolla oli varaa löysäilyyn, koska 1970-luvulta alkanut öljykriisi kantoi energianviejän kassaan rahaa ovista ja ikkunoista. Öljykriisin takana taas oli arabien myyntikartelli, jolla he painostivat Israelia ja teollisuusmaita.

Idänkauppa nojasi siis politiikkaan kahdella ja kaiken kukkuraksi toisistaan täysin irrallisella tasolla. Tiesi vaikeuksia, jos Kreml lopettaisi Suomea suosivan kauppapolitiikkansa. Arabien strategian muutos taas tiesi vaikeuksia Neuvostoliiton maksuvalmiudelle.

Molemmat riskit räjähtivät sitten silmille. Öljykriisin loppu 1980-luvun alussa kuivasi Neuvostoliiton kassan, mikä vauhditti niin neuvostovaltion kuin sosialismin hajoamista. Ja kun poliittisesti ohjattu kysyntä rysähti seinään, idänkauppaan erikoistuneiden yritysten tila paljastui kaikessa lohduttomuudessaan: Neuvostoliitolle myydyt tuotteet eivät kelvanneet vapailla markkinoilla. Edessä oli raju sopeutuminen, johon harvan idänkauppaan panostaneen yrityksen eväät riittivät. Valuuttaluottoihin haksahtaneille kynnys oli yleensä ylivoimainen.

Idänkaupan nousu ja tuho todistaa, miten vaarallista yrityksen on sitoa menestyksensä muuhun kuin kysynnän, tarjonnan ja kustannustehokkuuden mekanismeihin. Suuri riippuvuus niille ulkoisista tekijöistä, kuten poliittisista suhdanteista, johtaa kohtuuttomiin riskeihin.

Idänkaupassa lymyää jälleen vastaavia riskejä, koska valtion ote Venäjän taloudesta on kiristynyt. Jos ulkomaisten yritysten menestyksen ehdot määritellään Kremlissä, liikkuvat ne pelottavan heikoilla jäillä. Venäjän poliittiset puhurit ovat oikukkaita ja rajuja.

Myös julkisten tukien varassa elävät yritykset luottavat politiikan petolliseen rintamaitoon. Perinteisin tukiaissektori on maatalous, mutta muitakin löytyy, tuoreimpana uusiutuva energia. Kun Espanjan hallitus loi takuutariffin aurinkosähkölle, syntyi maahan valtava aurinkoenergiateollisuus. Sen volyymi ylitti kaikki odotukset, ja kohta hallitus säikähtikin tukipaketin taivaaseen pompannutta hintaa. Se pudotti reippaasti tariffia - ja Espanjan aurinkoenergiateollisuudesta katosi muutamassa kuukaudessa 20 000 työpaikkaa. Romahdus ravisteli aurinkoteknologiaa tuottavia yrityksiä kautta maailman, sillä Espanja oli ollut alan ikioma Neuvostoliitto.

Yritys, joka porskuttaa poliittisten suhdanteiden varassa, roikkuu aina löysässä hirressä. Toki myös omasta kilpailukyvystään ja vapaista markkinoista ponnistava yritys voi ajautua vaikeuksiin. Sen riskinhallinta ei kuitenkaan ole samalla tavalla toisten käsissä.

Heikki Ikonen