Varsinkin taloudellisesti haasteellisina aikoina kannattaisi kunkin "duunarin" katsoa peiliin ja lakata purnaamasta turhista. Todellisista epäkohdista toki voi keskustella, ja on syytäkin, mutta negatiivissävytteinen kaikenkattava perusajattelu, jossa työnantaja nähdään joka asiassa epäreiluna vihollisena, on syytä lopettaa.
Varsinkin taloudellisesti haasteellisina aikoina kannattaisi kunkin "duunarin" katsoa peiliin ja lakata purnaamasta turhista. Todellisista epäkohdista toki voi keskustella, ja on syytäkin, mutta negatiivissävytteinen kaikenkattava perusajattelu, jossa työnantaja nähdään joka asiassa epäreiluna vihollisena, on syytä lopettaa.
Kuuntelin taannoin kaukaista kollegaani, jonka mielestä työpaikalla kaikki oli pielessä. Kahvi oli vääränmerkkistä, kynät vääränvärisiä ja klemmaritkin lerppuja. Hän koki työnantajan vihollisena, joka vain tahallaan aiheutti kiusaa asettamalla tavoitteita ja esittämällä parannusehdotuksia ajankäytön tehostamiseksi. Huomatkaa – ehdotuksia, ei uhkauksia.
Myönnettäköön, että jotkut toimintatavat mietityttivät itseänikin, mutta ne eivät olleet ylitsepääsemättömiä kynnyksiä. Silti syyllistyin joskus kahvipöytäkeskustelussa pienimuotoiseen arvosteluun, ja huonona päivänä saatoin jopa ihan purnatakin. Palkkapäivinä olin iloinen tilin saldoa katsoessani, mutta pidin silti kummasti itsestäänselvyytenä, että palkka jokaisen kuun viimeisenä päivänä tupsahtaa tilille ihan ajallaan ja sovitun suuruisena.
Neiti negatiivinen taas ei ollut tyytyväinen mihinkään, ei edes indeksikorotukseen, jonka kuitenkin sai, toisin kuin eräät. Vaan kuinkas kävikään - kun työpaikka sitten meni alta tuotannollisista ja taloudellisista syistä, alkoi vallan mahdoton poru. Lähes polvillaan rukoillen hän aneli lupaa saada jäädä töihin, vaikka edellispäivänä oli tokaissut paikan olevan ihan totaalisen p**ka, ja että lähtisi varmasti nostelemaan, jollei itse irtisanoutuessa tulisi karenssia.
Koin jonkinlaisen valaistumisen - ymmärsin, kuinka äärettömän tyytyväinen saan olla joka kerta tilipäivän koittaessa. Oivalsin, kuinka paljon tällaisina tiukkoina aikoina pienyrittäjältä vaaditaan, että hän voi ajallaan maksaa työntekijöilleen sovitun ansion. Yrittäjä on yksilö, ihminen siinä kuin me työntekijätkin, ja voi myös tuntea suurta ahdistusta taloudellisen hirttosilmukan kuristuksessa. Ei työnantaja aina tahallaan tee säästötoimenpiteitä ja karsi kuluja vähän sieltä ja tuolta, vaan kyseessä saattaa olla aidosti tilanne, jossa jokaisesta sentistä taistellaan verisesti.
Jos nyt tipahtaisin tyhjän päälle ja jäisin ilman kuukausittaista euromäärääni, kaipaisin syvästi työpaikkaani. Työnteko ei ole linnatuomio, vaan etuoikeus. Toivottavasti muistan säilyttää tämän ajattelutavan – meillä ihmisillä kun on tapana unohtaa tärkeitäkin asioita varsin nopeasti…
Maria Lehtiniemi
Näinhän se menee, vuosien varrella unohtuu kuinka tärkeää on saada se kuukausittainen palkka. Itse olen vasta valmistunut ja teen tällä hetkellä aivan muuta kuin oman alan töitä, syy siihen on tämän hetkinen tilanne. Vuosi sitten olin aivan ihanassa paikassa harjoittelemassa, se olisi kuin unelma jos sitä työtä saisin tehdä, mutta se asenne siellä oli kamala. Tapeltii kuka tekee minkäkin vuoron ja vuorot oli joko 06-14 tai 07-15, välillä oli kamala huutoshow siitä kun joku ei halunnut tulla aiemmin tai joku halusi päästä aiemmin. Olisin ymmärtäny jos vuorovaihetelut olisi ollut suurempia... Sitten he jaksoivat taistella siitä, kun joutuivat keskenään auttamaan toista tiimiä. Monesti pohdin, että jos on noin vaikeaa, kyllä mä voin tulla tekemään teidän työt niin saatte pitää taukoa työstä ja muistaa taas, kuinka tärkeää sen tekeminen onkaan. Mutta niinhän se on, asian tärkeyttä ei muista, ennen kuin sen menettää..