Keskiviikko 7.4.2010 - Kai N. Iuho
Tätä kirjoittaessani kello on noin yhdeksän ihan tavallisena arki-iltana. Olen periaatteessa vakituisessa, kokoaikaisessa työssä kuukausipalkalla, mutta en vieläkään tiedä, menenkö huomenna töihin. Pitäisikö kääntää aamulla vain rennosti kylkeä vai täytyykö varmuuden vuoksi laittaa kello soittamaan, jotta äkkilähdön yllättäessä ei ole tyynynkuva poskella…
Tätä kirjoittaessani kello on noin yhdeksän ihan tavallisena arki-iltana. Olen periaatteessa vakituisessa, kokoaikaisessa työssä kuukausipalkalla, mutta en vieläkään tiedä, menenkö huomenna töihin. Pitäisikö kääntää aamulla vain rennosti kylkeä vai täytyykö varmuuden vuoksi laittaa kello soittamaan, jotta äkkilähdön yllättäessä ei ole tyynynkuva poskella…
Työnantajayrityksessäni on tiukka taloudellinen tilanne, minkä vuoksi työntekijöiltä toivotaan joustoa. Ymmärrän sen, ja mieluusti kannan korteni kekoon saadakseni tarpeellisia säästöjä syntymään ja työpaikkani säilyttääkseni, mutta jossakin pitäisi joustonkin rajan mielestäni mennä.
Työajan lyhennyksen tai lomautuksen myötä elämään ilmaantuva ekstra vapaa-aika olisi kenties mahdollista nähdä jopa pienenä hengähdystaukona ja positiivisena asiana tulojen romahtamisesta huolimatta, mutta miten pystyt rentoutumaan, jos olet jatkuvasti parin tunnin varoajalla hälytysvalmiudessa lähteäksesi töihin, jos kutsu käy.
Käytännössä moinen toimintamalli tarkoittaa sitä, että lähikauppareissullekaan ei lähdetä ilman kännykkää ja tukka hapsottaen, sillä et välttämättä tiedä, suuntaako nokka kaupasta kohti kotia vaiko työpaikkaa. Eikä puhettakaan minkäänlaisista kyläreissuista viikolla, vaikka mieli tekisi ja mummonreppana kovasti pyytäisi käymään. Rentoudu siinä sitten, ja yritä talouteesi negatiivisesti vaikuttavassa tilanteessa edes jotakin positiivista…
Erittäin mielelläni töitä teen, mutta silti elämää olisi hitusen helpompi suunnitella, kun tietäisi työtilanteensa edes päivän varoitusajalla.
Kai N. Iuho
Jaa? Lukuisa määrä erilaisia vuokra- yms. paskaduunareita tekee samaa, vain sillä erolla, että koskaan niitä töitä ei kuukaudessa tule niin paljoa, että se riittäisi edes toimeentuloon. Ja jos sattukin olemaan tavoiittamattomissa, sitten vasta kustassa onkin.
Vastineeksi tuohon epävarmuuteen samaa epävarmuutta onkin luvassa koko lopputyöikä, eli tuonne vajaa 5-kymppiseksi, jonka jälkeen ei enää kelpaa minnekään.
Jää talot ostamatta ja lähestulkoon kaikki se, minkä takia elämää eletään, saamatta.
Eniten tuo rassaa tietty koulutettuja, joilla on vielä opintolainaa kaiken lisäksi.
Moni on muuten näitä uutisoituja nuorena masennuksesta sairaseläkkeelle joutuvia. Kun elämällä ei ole luvata mitään muuta kuin epävarmuuttaa, pätkätöitä, paskaa ja järjestelmällisesti jokaiseesta vakipaikkahausta "kittoksia, mutta ette tällä kertaa..." -kirjeitä. Jos saa edes niitäkään.
Harvoin näkee ketään, joka olisi yli 10 vuotta kestänyt.
Siinä vaiheessa se ei tosin enää ketään haittaa. Jos ei mitään ole saamassa, ei tasan enää mitään annakaan.