Tätä kirjoittaessani kello on noin yhdeksän ihan tavallisena arki-iltana. Olen periaatteessa vakituisessa, kokoaikaisessa työssä kuukausipalkalla, mutta en vieläkään tiedä, menenkö huomenna töihin. Pitäisikö kääntää aamulla vain rennosti kylkeä vai täytyykö varmuuden vuoksi laittaa kello soittamaan, jotta äkkilähdön yllättäessä ei ole tyynynkuva poskella…

Työnantajayrityksessäni on tiukka taloudellinen tilanne, minkä vuoksi työntekijöiltä toivotaan joustoa. Ymmärrän sen, ja mieluusti kannan korteni kekoon saadakseni tarpeellisia säästöjä syntymään ja työpaikkani säilyttääkseni, mutta jossakin pitäisi joustonkin rajan mielestäni mennä.

Työajan lyhennyksen tai lomautuksen myötä elämään ilmaantuva ekstra vapaa-aika olisi kenties mahdollista nähdä jopa pienenä hengähdystaukona ja positiivisena asiana tulojen romahtamisesta huolimatta, mutta miten pystyt rentoutumaan, jos olet jatkuvasti parin tunnin varoajalla hälytysvalmiudessa lähteäksesi töihin, jos kutsu käy.

Käytännössä moinen toimintamalli tarkoittaa sitä, että lähikauppareissullekaan ei lähdetä ilman kännykkää ja tukka hapsottaen, sillä et välttämättä tiedä, suuntaako nokka kaupasta kohti kotia vaiko työpaikkaa. Eikä puhettakaan minkäänlaisista kyläreissuista viikolla, vaikka mieli tekisi ja mummonreppana kovasti pyytäisi käymään. Rentoudu siinä sitten, ja yritä talouteesi negatiivisesti vaikuttavassa tilanteessa edes jotakin positiivista…

Erittäin mielelläni töitä teen, mutta silti elämää olisi hitusen helpompi suunnitella, kun tietäisi työtilanteensa edes päivän varoitusajalla.

Kai N. Iuho