Läheinen täti jäi juuri eläkkeelle, tehtyään vähän yli 45 vuoden uran samassa valtion virastossa. Noin pitkiä uria tuskin monelle enää tulee. Vaihtoi täti kuitenkin tehtäviä ja toimistoa muutaman kerran uransa aikana.

Moni asia oli muuttunut sitten 1960-luvun. Tulivat tietokoneet, työhön liittyvä lainsäädäntökin uudistui moneen kertaan. Osa asiakkaista muuttui kiukkuisemmiksi, yhä useamman asioita käsiteltiin enää paperilla, naamaa näkemättä. Vanhat pomot jäivät eläkkeelle ja tilalle tuli nuoria poikasia, joista monet pian jatkoivat urakiitoaan eteenpäin.

Mutta kokeneiden tätien ammattitaito oli pysyvää pääomaa. Kunnes tädit jäivät eläkkeelle. En tiedä, miten työpaikka pärjää ilman tätiä, tädillä on ainakin ollut vaikeaa ilman työpaikkaansa.

Harva enää nykypäivänä yltää samaan. Jos itse nyt haluaisin tehdä yhtä pitkän uran yhdellä työnantajalla, jäisin eläkkeelle aika paljon päälle kahdeksankymppisenä. Harmillista, että työpaikkojen vaihtumisen myötä ei kokeneiden tätien ammattitaito ja elämänviisaus useinkaan siirry eteenpäin. Uusien pitää oppia uudet jutut, ja oppi pitää usein hakea koulutuksen kautta.

Toisaalta opiskella kannattaa myös, jos haluaa pysyä vireänä pitkään ja kokea työnsä mielekkäänä. Usein opiskelu on myös työn saannin tai säilyttämisen ehto, vapaaehtoinen pakko.

Ammatinvaihto aikuisena ei ole mikään helppo juttu, ainakaan itselleni. Turvallisesta ”eläkevirasta” hyppääminen melkein tyhjän päälle oli aikamoinen Benji-hyppy, joita olen muuten aina inhonnut.

Opiskelu antaa kuitenkin valmiuksia uuteen, kasvattaa ammattitaitoa ja luo positiivista draivia ja tekemisen meininkiä. Sitä paitsi opiskellessa tutustuu saman alan opiskelijoihin, jotka jossain tilanteissa ovat kilpailijoita, mutta ihannetapauksessa myös yhteistyökumppaneita, sitä verkostoa, jota nykypäivänä niin kovasti tarvitaan.

Paula Toukonen