Rajua lamaa poteva Espanja rämpii pankkikriisissä. Sen pitäisi pääomittaa maan kolmanneksi suurinta pankkiaan Bankiaa 19 miljardilla, mutta rahaa ei ole, ja luottomarkkinoilta se on melkein jo ulkona. Espanja maksaa uusista veloistaan jo yli kuuden prosentin korkoa. Sitä pidetään yleisesti kipurajana, jonka takana on tukiluukku.

Espanjan turmioksi koitui vuosia turvonnut kiinteistökupla, jonka mahdollisti EKP:n löyhä rahapolitiikka 2000-luvun alussa. Se perustui euroalueen keskimäärin matalaan inflaatioon. Espanjan talous sen sijaan ylikuumentui. Rakennusbuumi piti yllä korkeaa työllisyyttä ja verokertymää, mutta myös nosti kiinteistöjen ja työn hintoja suhteettomasti. Finanssikriisin myötä rakentaminen romahti, ja kiinteistöjen hintojen lasku iski siihen asti hyväkuntoisiin pankkeihin. Niillä on arviolta pari sataa miljardia ongelmaluottoja.

Espanja haluaa, että sen pankkeja pääomitettaisiin suoraan kuukauden päästä toimintansa aloittavasta vakausmekanismista EVM:sta. Saksa ja Suomi vastustavat ajatusta, koska kriisimaiden pitäisi niiden mielestä vastata omista ongelmapankeistaan. Periaatetta ei ole vaikea ymmärtää, mutta asia on kaikkea muuta kuin yksinkertainen.

Pulaan joutuneella euromaalla ei ole keinoja pitää pystyssä pankkejaan, jos se on itse rahapulassa, ja pankkien pääomatarpeet ovat suuret. Jos jäsenmaa suljetaan ulos markkinaehtoisesta rahoituksesta, eikä se saa tukea eurojärjestelmästä, jää sen viimeiseksi keinoksi eurosta eroaminen. Sitten sen keskuspankki voi lyödä valtion kassaan tarpeeksi rahaa, kuten tekivät Yhdysvallat ja Iso-Britannia omissa pankkikriiseissään.

Espanjan ero eurosta johtaisi jonkin aikaa kestävään kaaokseen. Espanjassa on ainakin 700 miljardin saatavat euroalueen ei-espanjalaisilla rahoittajilla. Suuri osa niistä jää hoitamatta, jos Espanja lähtee. Myös euroalueen sisäinen kauppa ja pääomaliikenne romahtaisivat, kun euron hajoamisen pelättäisiin laajentuvan.

Espanjan pankkikriisin hoito palauttaa EU:n jälleen unionin ydinkysymykseen: missä muodossa ja mitassa yhteisvastuuta on toteutettava, ja mitä siitä saadaan vastikkeeksi.

Jos velkakriisiä hoidetaan yhteisvastuullisilla eurobondeilla, taloutensa hyvin hoitaneet maat joutuvat maksamaan aiempaa korkeampaa korkoa. Minusta se on perusteltua, jos vastikkeeksi saadaan vakaa euroalue. Se hyödyttää enemmän viennistä eläviä suomalaisia kuin korkojen nousu meitä rokottaa. Eikä pidä unohtaa, että tukiluukulle voimme mekin joku päivä joutua. 1990-luvun lama ei välttämättä jäänyt viimeiseksi.

Toisaalta, eurobondit tai EVM:n käyttö suoraan pankkitukeen eivät voi toteutua ilman selkeitä ehtoja. Eurobondeja ei voi hyväksyä ilman, että jäsenmaiden budjettipolitiikkaa kontrolloidaan kollektiivisesti uusien velkakuplien estämiseksi.

EU:n laajuista pankkitukea ei voi hyväksyä, ellei pankkien sääntelyä ja valvontaa yhtenäistetä koko EU:n kattavaksi. Lisäksi pankkituen vastikkeeksi on saatava pankkien osakkeita ja äänivaltaa, jotta tuet saadaan takaisin. Yhdysvallat selvisi tätä tietä ällistyttävän hyvin omasta pankkikriisistään, joka alkoi 2008.

Tämä kaikki merkitsee monien kauhistelemaa liittovaltiokehitystä – mutta muuta tietä ei talousunionin pystyssä pitämiseen ole. Yhteisvastuuta lisätään, koska yhteisvaluutan sisällä on niin paljon ristikytkentöjä velkasuhteiden, rahaliikenteen ja omistusten kautta, että yhden maan tai suurpankin kaatuminen horjuttaa koko systeemiä.

Todellinen vaihtoehto integraation syventämiselle on sen purkaminen. Itse olen euron ja EU:n kannattaja, mutta rampojen järjestelmien sisällä en halua elää. Jos yhtenäisen Euroopan rakentaminen toimivaksi osoittautuu poliittisista syistä mahdottomaksi, niin haudataan se sitten.

Heikki Ikonen