Palattuani työreissulta kohtasin lapsemme seuraavana aamuna.  Herätin lapset ja molemmat singahtivat ylös kuin vieterit. Ohjasin molemmat alakerran sohvalle odottamaan yllätyksiä. Toin heille Kinder-munat tuliaisina ilahduttaakseni heitä. Pojallamme oli kuitenkin kova odotus, että hän saisi legorasian yllätykseksi, vaikka vaimoni oli brieffannut hänelle, että sellaista yllätystä ei ole luvassa.

Molemmat lapsemme istuivat intoa piukassa sohvalla. Annoin munat heille yhtäaikaisesti. Tyttömme ilahtui samantien ja alkoi raapia paperikuoria auki. Poikamme suupielet valahtivat kuitenkin alaspäin.

“Mää oisin halunnu pikkulegoja!”

Tippahan se silmään tuli. Aloin kuitenkin avaamaan hänen kanssaan nopeasti munaa. Sieltäpä paljastui yllätykseksi jokin pupujussi-lelu. Poikamme innostui siitä kovasti ja halusi ottaa sen heti päiväkotiinkin leluksi. Tunnetila muuttui äkkiä toiseen suuntaan!

Tarinaan on helppo yhtyä ja jokainen voi nähdä sisäisten silmiensä edessä 4- ja 7-vuotta kuluvana vuonna täyttävien tunnetilat kyseisessä tilanteessa. Mutta voisiko tästä ottaa jotain opiksi aikuisten maailmaan?

Pettymys ja ilo ovat sidoksissa odotusarvoon! Jos asetat itsellesi odotuksia, tällöin voit pettyä, mutta yhtälailla ilahtua. Asia on joka tapauksessa niin, että petyimmepä saamaamme lahjaan tai läheisen ihmisen käyttäytymiseen, tämä pettymys sinällään johtuu omasta odotusarvosta asian puitteissa.

Pettymys johtuu epäkypsästä odotuksesta!

Miten niin? No, jos petyt läheisesi käyttäytymiseen, “rimasi” on ollut siinä kohtaa syystä tai toisesta liian korkealla (siis siihen nähden, miten hän suoriutui, ei välttämättä siihen nähden, miten pitäisi suoriutua).

Tätä asiaa kannattaa pysähtyä miettimään hetkeksi. Mitä suurempi pettymys, sitä suurempi odotus taustalla ja sitä korkeammalta tulee alas.

Tarkoittaako tämä sitä, että pessimisti ei pety koskaan? Ei! Tarinan opetus ei ole se, että pitäisi ryhtyä pessimistiksi, vaan se, että toisia ihmisiä kohtaan (niin ja miksei itseäänkin) asettamissa odotuksissa optimismin lisäksi tarvitaan ymmärrystä arjen realiteeteista ja julmimmistakin tosiasioista. Vielä kun tähän lisää sen, että varsin usein pettymyksen taustalla onkin todellisuudessa pessimistinen odotus: “Arvasinhan minä, ettei hän suoriudu…” Tämähän on siis erittäin epäkypsää ja vieläpä ei-rakentavahenkistä odotusta toista kohtaan.

Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa! Kun pettyy, vastuu pettymyksestä kannattaa ottaa (myös) itse. Oliko odotus realistinen? Palatakseni tarinan alkuun, kesällä 4-vuotta täyttävällä pojallamme ei toki vielä ole kykyä käsitellä pettymyksiä niinkuin aikuisilla. Legojen odotus tuliaisina oli hänen ajatus, ei minun. Jos legoista olisi tehty lupaus minun tai vaimoni toimesta, tilanne olisi nyt toisenlaisessa tarkastelussa. Kannattaa kuitenkin pitää huoli, ettei anna aikuisille eikä lapsille vääriä odotusarvoja, koska tällöin pettymyksen kokemuksen riski kasvaa.

Muistettakoon vielä se, että kasvattajana olen sitä mieltä, että pettymykset ovat erittäin luonnollinen asia ja lapset tarvitsevat myös sellaisia kokemuksia, jotta oppivat käsittelemään tunteitaan.

Pettymys johtuu omasta, epäkypsästä, odotuksesta!

Juha Ahola
Vauhtipyörä.fi