Pauli Hanhiniemen kappaleessa Joki lauletaan: "kun on aina saatava viimeinen sana, vaikka se ei johtais mihinkään."
Olet varmaan itsekin törmännyt joskus ihmiseen, joka haluaa aina viimeisen sanan. Haluaa olla oikeassa, väittelee viimeiseen asti kanssasi, usein vielä ihan yhdentekevästä asiasta. Tai on vaan periaatteessa keskusteluissa asioista eri mieltä, ja tuo kantansa esille joka välissä. Olen aina ajatellut, että tällaiset ihmiset ovat ärsyttäviä. Rasittavia, ja ehdottomasti välteltäviä.
Pauli Hanhiniemen kappaleessa Joki lauletaan: "kun on aina saatava viimeinen sana, vaikka se ei johtais mihinkään."
Olet varmaan itsekin törmännyt joskus ihmiseen, joka haluaa aina viimeisen sanan. Haluaa olla oikeassa, väittelee viimeiseen asti kanssasi, usein vielä ihan yhdentekevästä asiasta. Tai on vaan periaatteessa keskusteluissa asioista eri mieltä, ja tuo kantansa esille joka välissä. Olen aina ajatellut, että tällaiset ihmiset ovat ärsyttäviä. Rasittavia, ja ehdottomasti välteltäviä.
Kunnes eräänä päivänä havahduin, että minussakin on tätä oikeassa olemisen pakkomiellettä. Kun olin väärässä, en halunnut myöntää sitä, se olisi ollut tappio tai ainakin jonkun asteinen nöyryytys. Väärässä oleminen sattui. Huomasin edelleen väitteleväni asiasta, josta jo tiesin erehtyneeni. Oli liian vaikeaa sanoa; kyllä, olet oikeassa, minä taas väärässä.
Eckhart Tolle luonnehtii oikeassaolemisen halua perimmiltään kuolemanpeloksi. Ihminen väittelee ja haluaa viimeiseen asti olla oikessa, koska väärässä oleminen on oman heikkoutensa myöntämistä. Ja vain vahvat elävät ja selviytyvät.
Ehkä Tolle on oikeassa. Ehkä me kaikki elämme jonkun asteisessa kuolemanpelossa, myönnämme sitä tai emme. Yritämme vimmaisesti hakea oikeutusta olemassaoloomme väittelemällä, olemalla oikeassa, todistamalla toisten erehtyväisyyden. Kun voitamme väittelyssä, todistamme olevamme älykkäitä ja ylivertaisia, parempia kuin muut.
Kuitenkin vain väärässä olemalla, ja tappionsa tunnustamalla, voi päästä eteenpäin. Jos et ikänä tee virheitä, et tee mitään muutakaan. Epäonnistumisen pelko säätelee liikaa elämää, estää yrittämästä, kokeilemasta. Yhteiskuntamme suorittamis-ihanne, täydellisyyden tavoittelu ja ulkoapäin ohjautuminen ovat tehneet meistä pelkureita. Pienistä, merkityksettömistä asioista kiistellään, moni projekti työyhteisössä pysähtyy tai viivästyy, kun liian moni ihminen haluaa olla oikeassa, ja ojentaa muita ympärillään. Omia virheitä peitellään, ja parasta peittelyä on syyttää toisia. Uusia asioita ei uskalleta aloittaa, koska virheiden tekeminen pelottaa. Muutoksia vastustetaan, koska asioiden muuttuessa pitää monesti hyväksyä se, että ei olekaan enää asiantuntija vaan opiskelija.
Hyvät myyjätkin sen tietävät: oikeassa olemisen pakkomielle tuhoaa asiakassuhteet nopeammin kuin mikään muu. Hyvä myyjä osaa hävitä väittelyt, ja voittaa kaupat.
On parempi olla väärässä, ja jatkaa yrittämistä, kuin epäonnistumisen pelossa lopettaa. Oppiminen on väärässä olemista. Itseään ei tarvitse ottaa niin vakavasti, eikä itseltään voi vaatia ainaista onnistumista ja asioiden hallintaa. Kun oppii olemaan väärässä, myöntämään sen, ja korjaamaan kurssiaan, matka jatkuu. Oikeassa olemisen halu taas pysäyttää matkan, lamauttaa paikalleen.
Viisas esimies ottaa vastuulleen toisten virheitä. Kun tehtävä epäonnistuu, hän ehkä toteaa antaneensa liian huonot ohjeet, mokanneensa. Silloin aika ja energia ei kulu syyllisen etsimiseen ja rangaistustöihin, vaan asioiden korjaamiseen.
Yrittäjänä olet oman itsesi esimies. Anna virheet itsellesi anteeksi, ja opettele olemaan väärässä. Se ei ole niin vakavaa. Paljon pahempaa on olla aina oikeassa.
Soile Haanpää
