"Mää en ois mää, jos mää en tällälailla jahkailisi…"

Omat uskomuksemme, juuri ne, joista haluamme näköjään pitää tiukasti kiinni, pitävät meidät lähtötelineissä.

Aloitin blogini kirjoittamisen tammikuussa 2012. Päätin alkaa kirjoittaa itseäni kiinnostavista aiheista, joiden parissa olin työskennellyt useampien vuosien ajan. En tiennyt tarkkaan, mihin blogin kirjoittaminen voisi johtaa tai mihin se ihan tarkalleen ottaen tähtää. Oli ajatuksia itsensä kehittämisestä, mukavauusalueen laajentamisesta, kirjoittamaan oppii kirjoittamalla –ajatuksesta, oman brändin luomisesta, esille pääsemisestä, muiden auttamisesta (olinhan jo ennen blogin perustamista aktiivinen jakamaan ajatuksiani ja auttamaan mm. myyjiä pääsemään parempiin tuloksiin) jne.

Kaupallista tavoitetta ei ollut. Ajattelin kuitenkin tarttua toimeen. Tiesin sen, että jos annan itselleni luvan kirjoitella "silloin tällöin" blogiin, kirjoittaminen jää niinkuin suurimmalla osalla Uutena vuotena tehdyt lupaukset muutamassa viikossa syömisen ja liikunnan suhteen. Näin ollen päätin, että kirjoitan vähintään 2 artikkelia per viikko itsepintaisesti. Nyt artikkeleita on kasassa 221. Olen saanut erittäin vahvaa supporttia juuri sinulta, kaikilta blogilukijoilta. Ilman teitä olisin ehkä langennut laiskuuteen?

En kuitenkaan kirjoita itsestäni tähän kirjoitukseen. Haluan avata ajatuksiani, sillä eräs tuttavani, jolla tiedän olevan annettavaa aivan valtavasti, on edelleen lähtötelineissä kannustuksistani huolimatta. Tapasin tuttavani pitkästä aikaa keväällä. Hänen silmänsä olivat kuin mopon valot – hetkuivat elämäniloa ja –nälkää! Hän on kiinnostunut paljolti samoista asioista kuin mitä olen kirjoittanut blogiini. Mm. itsensä motivointi, toisten motivointi ja itsensä kehittäminen ovat hänelle erityisen läheisiä aiheita. Hän oli lukenut viimeisen vuoden aikana (ennen tapaamistamme) noin 150 kirjaa liittyen menestykseen.

Ymmärtääkseni hän toimi tuolloin sekä palkkatyössä että sivutoimisena yrittäjänä. Jälkimmäinen taisi hiipua kesän mittaan ja ehkä palkkatyökin oli vaihtumassa joko toiseen työpaikkaan tai opintoihin. Loppukesällä tavatessamme puhuimme suu vaahdossa aivan uskomattomassa flow-tilassa mm. menestyksestä. Olin kannustanut häntä jo aiemmin, kannustin tuolloin ja olen kannustanut sen jälkeenkin aloittamaan blogiin kirjoittamisen. Tarkoitukseni on rohkaista ottamaan ensimmäinen askel. Pyysin myös vieraspostausta omaan blogiini. Viimeksi häneltä kysyessäni, onko ajatus hautunut blogin perustamisesta ja olisiko mahdollista ottaa ensimmäinen iso askel, hän vastasi tähän tapaan:

"En vielä tiedä ihan (tarkoittaen täydellisen) tarkasti, mistä aiheesta kirjoittaisin. Olisiko se itsensä motivoiminen vai motivoiminen yleensä?"

 Tähän vastasin:

"No, mitä jos alat kirjoittaa jostain tuohon liittyvästä ja sitten näet pikkuhiljaa, mikä itseäsi kiinnostaa tarkalleen ottaen. Mistä lukijat pitävät ja mihin suuntaan kirjoittelu luonnostaan lähtee. Ei meistä kukaan voi olla ennustaja kuitenkaan."

Johon hän tuumasi:

"No, mää en ois mää, jos mää en tällälailla jahkailisi…"

Tuttavani on fiksu kaveri, enkä halua saattaa häntä huonoon valoon. Ei tämä ole moite. Ihmiset saavat olla erilaisia. Toisilla "jahkailu" ottaa pidempään kuin toisilla. Mietipä huviksesi, kuinka moni lähipiirissäsi voisi nostaa tasoaan, kun rohkenisi ottaa sen seuraavan askeleen (johonkin suuntaan)?

Albert Einsteinin mukaan hulluuden määritelmä on tehdä asiat toistuvasti samoin ja odottaa erilaisia tuloksia.

Jotta voimme saada uusia asioita aikaiseksi, meidän on oivallettava jotain uutta, mikä edellyttää jostain vanhasta luopumista. Tuttavani olisi ehkä aika luopua uskomuksestaan, että hänen on tarpeen jahkailla, koska jahkailu pitää hänet telineissä varmasti muillakin elämän osa-alueilla.

"Menestyminen on enemmän luopumista kuin saamista."

Se, joka on menestynyt urheilussa, musiikissa tai missä tahansa, on joutunut luopumaan vapaa-ajallaan muusta tekemisestä harjoittelun johdosta.

Itse en vain pääse yli siitä, että niinkin potentiaalinen kaveri kuin tuttavani on, pysyy teleneissä kuin purkka tukassa. Se on minun heikkoutta, mutta onneksi voin jakaa tuskaani blogissani, kiitos juuri sinun!

Kaikkien liikennevalojen ei tarvitse olla vihreänä, että voi ottaa ensimmäisen askelen, eihän?

Jos haluat antaa rohkaisevan kommentin tuttavalleni ohessa niin en pahoita mieltäni lainkaan.

Rohkeudessa toimia on neroutta itsessään!

Juha Ahola
Vauhtipyörä.fi