Siinä on haastetta kerrakseen, kun sovitaan, että muista ei puhuta pahaa selän takana. Ja kaikki nyökyttelevät ja sanovat, että juuri näinhän me tehdään. Kaikki meni suunnitelmien mukaan, vai?

Ehkä ei aivan, jos kuitenkin – aivan välittömästi ja ensimmäisen tilaisuuden tullen, ehkä jo muutaman minuutin päästä ”kuiskutellaan”, että juuri näin pitäisi olla tuonkin henkilön kohdalla, kunhan se nyt vaan itsekin hoksaisi.

Naiiveinta kai on, että tämä tehdään viattomasti ja ihan aidosti tosissaan. Ei kerta kaikkiaan ymmärretä, että juuri sillä hetkellä rikotaan jo tätä yhdessä sovittua toimintatapaa. Ei ymmärretä, että se olen minä itse – ei joku muu – joka sanoo, että tuonkin ihmisen pitäisi tehdä näin ja näin.

Rakentava toiminta vaatii itsehillintää sen verran, että edes yritetään sisäistää sovitut asiat.

Ihmisen henkinen puolustusmekanismi, jossa kaikki onnistuminen on omaa ansiota ja epäonnistuminen muiden syytä on todella voimakasta. Sehän myös auttaa selviämään tietyistä tilanteista. Ei tarvitse käydä itsensä kanssa keskusteluja – ainakaan vaikeita keskusteluja. Näkökantoja ja motiiveja ei tarvitse kovin monia pohdiskella.

Ihmisen puolustusmekanismi on usein kuitenkin hyvin läpinäkyvä. Kun kaikki onnistuminen on omaa ansiota, epäonnistuminen muiden syytä, niin silloin selitetään asiat omalta kannalta parhain päin. Eikä se oma onnistuminenkaan aina tärkeintä ole. Kunhan vaan kaikki huomaavat, että muutkin kuin minä ovat epäonnistuneet.

Tämä on rikkovaa toimintaa. Rakentavaa toimintaa olisi sen sijaan muiden rohkaiseminen parempiin saavutuksiin.

Oletko joutunut koskaan toteamaan, että silloin kun on asiaa vaikka ryhmätyöskentelystä, ne henkilöt, joiden nimenomaisesti pitäisi olla sillä hetkellä mukana, eivät ole. Nämä eivät tietenkään ole aina samoja ihmisiä.

Asennemuokkaukseen tähtäävät tapahtumat ne vasta ovatkin äärimmäinen syy joillekin mihin tahansa muuhun kiireiseen toimintaan. Samaan aikaan nämä henkilöt, jotka eivät ole paikalla kun uusista toimintatavoista sovitaan, toimivat siellä omassa ympäristössään jopa täysin päinvastoin.

Oma asia siis ohittaa yhteiset asiat ja mahdolliset uudet ajatukset. Etukäteen on jo selvää, että mitään niin arvokasta yhteistä asiaa ei tulekaan että se ylittäisi sen oman asian. Siis sen, jonka takia ollaan muualla. Ja samaa toimintaa kannattaa omasta mielestä jatkaa, koska se on toiminut ennenkin.

Johtopäätöksenä olen todennut, ettei asennemuokkausta voida tehdä ainakaan odottamalla, että kyllähän ne ihmiset sinne aidosti ilman ennakkoluuloja tulevat. Päästäksemme rakentavaan toimintaan meidän täytyy vetää ihmisiä mukaan sellaisiin asioihin, jotka edesauttavat keskinäistä ymmärtämistä.

Kaikkein jyrkimmin asennepäivityksen tarpeen kieltävät ovat yleensä niitä, jotka sitä eniten tarvitsisivat. Eli juuri ne ihmiset, jotka toitottavat koko maailmalle, etteivät itse ainakaan tuo esille negatiivisia asioita, vaan ne on ne muut.

Tämän toteamiseen ei mitään suuria työyhteisöjä tarvita. Suurempi kuin yksi riittää. Mutta näinhän se on. On tuhat kertaa helpompi nähdä malka toisen silmässä kuin omassa ja vielä vähintään tuhat kertaa vaikeampaa myöntää näin olevan. Tämä kun kerrotaan vielä tuhannella, niin saadaan jotain kuvaa siitä, kuinka vaikeaa se sieltä omasta silmästä onkaan ottaa pois.

Jokaisen kannattaisi miettiä, onko oma asenne oikeasti kohdallaan.  Oletko rikkoja, joka toimii omien ennakkokäsitystensä mukaan – jopa itseltään salaa muita hyväksikäyttäen – vai oletko rakentaja, jonka toiminta edistää asioiden kehittymistä ja paranemista?

Pauli Vuorio
päätoimittaja